Rauhanjuhla kadulla

Viimeaikojen kansainväliset poliittiset tapahtumat, erityisesti Egyptin tilanne, ovat nostaneet mielissä toivoa. Olisiko rauhanomainen yhteiskunnallinen muutos mahdollinen? Varovaisin mielin selaan aamun nettiuutisia ja katselen epäuskoisena kaduille levittäytyviä ihmisjoukkoja.

Lapsia isien harteilla, eri-ikäisten naisten huutosakkeja, pikkupoikia bandarolleineen ja ennen kaikkea miehiä, miehiä, intoa täynnä. Päivän mediakuvasto mielessäni kokosin verkkonäyttelyn materiaalia museomme sivustoille. Työn alla oleva Uuden Suomen tapaus -näyttely yllätti. Sen yli 2,5 miljoonan negatiivin kokoelmasta nousi silmiini otos, jossa myös ihmiset ovat täyttäneet kadun ääriään myöten.

Kuvateksti kertoo, että kuvassa vietetään helatorstaina 10.5.1945 Helsingin Rautatientorilla yhteistoimintapuolueen organisoimaa rauhanjuhlaa. Ohjelmassa oli ollut aluksi Maamme-laulu ja Neuvostoliiton, Englannin ja Yhdysvaltain kansallishymnit ja myöhemmin tanssimusiikkia useamman orkesterin voimalla.

Kuvan kansanjoukko näyttää seisovan paikoillaan enimmäkseen melko vakavana. Mukana ei ole bandarolleja, kukaan ei heiluttele käsiään, hurraa tai huuda.

Mitä liikkui näiden osallistujien mielissä? Takana olivat sodan raskaat vuodet, elämän jatkuva poikkeustila, puute ja pelko. Ajan kokeneen sotaveteraanin muistoissa tilanne oli vasemmistoryhmien ”masinoima” ja herätti monissa nuorissa ylioppilaissa vastenmielisyyttä. Entä millaisia muistoja on kuvassa seisovilla ihmisillä, ehkä jossain mielen sopukassa myös toivon kipinä? Millaisia tunnelmia välittyi muiden lehtien esittelemissä kuvissa samasta tapahtumasta?

Verkkonäyttelyyn: Uuden Suomen tapaus

Kuva: Uuden Suomen kokoelma, Suomen valokuvataiteen museo

Teksti: tutkija Kati Lintonen

NYKYVALOKUVATAITEEN KANINKOLOJA

Uusi vuosi 2011 alkaa suomalaisen valokuvataiteen piirissä voimalla. Turun kulttuuripääkaupunkivuoden 2011 näyttely- ja tapahtumakeskus Logomossa aukeaa 16.1. Liisa ihmemaassa -näyttely, jonka laista ei meillä ole ennen nähty.

Kolmen kuraattorin ja 31 kotimaisen ja ulkomaisen taiteilijan yhteistyöllä on syntynyt kokonaisuus, joka johdattelee katsojan monenlaisiin kaninkoloihin – aivan kuten Liisan käy Lewis Carrollin kirjassa Liisan seikkailut ihmemaassa (1865). Mikään ei ehkä ole ihan sitä, miltä aluksi vaikuttaa…

VR:n vanha konepaja tarjoaa mittavat puitteet tälle suurkatselmukselle. Ja mittava on myös se työn määrä, joka tarvitaan tämänlaatuisen näyttelyn luomisessa. Luvassa on mielikuvittelua ja arjen ihmeitä. Näyttely elää ja muuntuu pitkin matkaa, sitä ovat muokkaamassa niin internetin kuvavirrat kuin katsojien itse ottamat valokuvat. Oheiset kuvat antavat pieniä viitteitä tulevasta.

Näyttelyyn liittyvä loistokas, 180-sivun näyttelyluettelo tarjoaa moni-ilmeisen rautaisannoksen nykyvalokuvataidetta. Yli 160 teoskuvan ja kuraattoreiden teema-artikkeleiden kautta avautuu tuoreita näkökulmia. Vai tiedätkö jo, mitä on fantasiafeminismi? Näyttelykäynnillä korvaamaton kumppani on kaikenikäisille tarkoitettu puuhakirja Reittiopas – ethän eksy?. Ja jos näyttelyvieras uupuu kierroksellaan, aina voi käväistä ottamassa nokkaunet. Nekin ovat tarjolla tämän yhtä aikaa hauskan ja vakavan näyttelyn kaninkoloissa!

Teksti: Kati Lintonen, tutkija

Kuvat: Anna-Kaisa Rastenberger, intendentti

www.valokuvataiteenmuseo.fi/fi/liisa-ihmemaassa

Meitä tarkkaillaan

Netti on arkinen työkalu ja jokapäiväinen sosiaalisten kontaktien solmukohta. Olen ollut sen käyttäjä yli kymmenen vuotta, ja silti se aina toisinaan yllättää minut. Tietokoneen äärellä yksinään naputellessa on nimittäin vaikea uskoa, että joku jossain lukee. Että sanat eivät sittenkin jää vain omalle koneelle kuin päiväkirjan sivuille.

Kirjoitin lokakuussa museon nettisivujen Kokoelmanosto -palstalle pienen tekstin valokuvaaja K-G Roosin Marimekolle kuvaamista muotikuvista ja niiden mallista, jonka nimeä en tiennyt, mutta jonka voimakasta läsnäoloa kameran edessä ihailin. Halusin tietää kuka hän on. Kysyin tietäisikö joku, vaikken pitänytkään todennäköisenä, että kukaan mallin tunnistava koskaan sattuisi lukemaan tekstini.


K-G Roos, Vuokko Nurmesniemen Alkupaita, 1957. Digitoitu alkuperäisestä negatiivista. Suomen valokuvataiteen museo.

Marraskuussa sain kuitenkin sähköpostia eräältä eläkkeellä olevalta kuvaamataidonopettajalta, joka oli opiskellut Ateneumissa 1950-luvulla, samaan aikaan kuin Roosin kuvien malli. Hän muisti nimen, joka johti minut oikean henkilön jäljille. Arvoitus ratkesi hämmästyttävän helposti. Mallin etunimi on Marianne, mutta sen enempää en vielä paljasta. Olemme sopineet haastattelusta, joten tulette kyllä vielä kuulemaan aiheesta lisää. Sain nimittäin näiden tapahtumien myötä vahvaa näyttöä siitä, että tuolla verkon loputtomissa poimuissa on ihan oikeita ihmisiä ja osa heistä lukee viestejämme. Heille kaikille haluan toivottaa ihanaa joulunaikaa!

Marjalle ja Kristianille suuri kiitos kadonneen jäljille johtaneista tiedoista.

Kokoelmanosto Maailman kaunein Marityttö on luettavissa Suomen valokuvataiteen museon nettisivuilta tästä linkistä.

Teksti: Maria Faarinen, kokoelma-amanuenssi

KANTOLIINA – VANHA JUTTU

Ricardo Trabulsin näyttelyssä museon Prosessi-tilassa meksikolaiset zapatistit poseeraavat, edustavat yhteisöään, ottavat kantaa oikeuksiensa puolesta tuijottamalla meitä huivin tai pasamontanas-pipon takaa, mutta näyttävät samalla meille arkensa yksityiskohtia. Tuttuja ja vieraita. Yksi niistä on kantoliina, joka heidän(kin) ympäristössään on lastenrattaita monin verroin kätevämpi tapa kuljettaa pieniä lapsia. Katson kuvia kaihoisasti. Oma lapseni tuntuu jo liian painavalta liinaan, mutta vielä hetki sitten sain itsekin nauttia kantoliinailun mukavuudesta.


Ricardo Trabulsi, 2010. Kuva näyttelystä: Sofia Lahti.

Pienet lapset kulkevat useimmin äitinsä mukana, mutta kuten zapatistienkin kuvista näkyy, myös vanhemmat sisarukset tai isovanhemmat kuljettavat heitä. Sisukkaat pikkutytöt kantavat sisaruksiaan liinassa ja ottavat heidät kouluunkin mukaan, kun äidit ovat töissä.

Mies kantoliinan kanssa on kuitenkin poikkeus. Trabulsin kuvaama zapatisti-isoisä oli sitonut kantoliinan olalleen, kun äiti ja muu perhe olivat sairaana eivätkä jaksaneet kantaa lasta.


Ricardo Trabulsi, 2010. Kuva näyttelystä: Emilia Rüf.


Museon kirjastossa vastaan tuli toinenkin valokuva poikkeuksellisesta meksikolaismiehestä kantoliinan kanssa, tällä kertaa luultavasti lapsen isä. Mies on suojautunut sateelta muovinkappaleesta kyhätyllä sadeviitalla ja sadehatulla. Viitan alla on vauva kantoliinassa ja mies tukee vauvan jalkoja hellästi kädellään. Sadeviittakaan ei ole suojannut miehen housunvyötäröä pieneltä märältä läikältä, jonka alkuperä on viitan sisäpuolella: lapsen pissa on lirissyt kantoliinan läpi.


Carlos Blanco: Tamapa, San Luis Potosi, 1980. Kuva kirjasta Mexikansk fotografi. Kulturhuset, Stockholm, 19 nov. 1982 – 30 jan. 1983.

Kantoliina on ikivanha ja samalla muodikas käytäntö. Verkossa on kuvia filmitähdistä liinoineen, ja Italian europarlamentaarikko Licia Ronzullin kantoliina parlamentissa oli uutinen. Lisää tästä linkistä.

Kantaminen on kätevää, mutta se voi olla myös kannanotto luomuvanhemmuuden puolesta. Sam Mendesin elokuvassa Away We Go (Kohti uutta) kantoliinalle omistautuneet vanhemmat eivät siedä lastenrattaita lähelläänkään: ”I LOVE my babies. Why would I want to PUSH them away from me?” Komediallinen perhe kyseenalaistaa hauskasti sekä perinteisen että ”radikaalin” vanhemmuuden ehdottomuudet.

Kantoliina on tuttu näky suomalaisessakin katukuvassa, mutta se mielletään usein kulttuuriseksi tuontitavaraksi. Euroopassa käytetään nykyisin aasialais-, afrikkalais- tai eteläamerikkalaistyylisiä kantoliinoja. Suomen valokuvataiteen museon kokoelmissakin kantoliinakuvat edustavat kaukaisia maita ja mennyttä aikaa. Toki lapsia on kannettu hurstissa, liinassa tai huivissa täälläkin ennen lastenrattaiden yleistymistä, mutta perinne on katkennut. Todistuskappale suomalaisesta kantoliinaperinteestä vuodelta 1915 löytyy Museoviraston kuvakokoelmasta. Naisen selässä olevasta liinasta erottuu lapsen muoto, ja esiin pilkistää pieni käsi, joka pitää kiinni kankaan reunasta. Lisää tästä linkistä.

Kulttuurihistoriallista kantoliinakuvastoa ympäri maailman, myös Euroopasta, on kerätty portugalilaisen Rosa Pomarin blogiin. Lisää tästä linkistä.

Museokäynnillekin kantoliina sopii, vaikka meille pääsee ramppia pitkin sujuvasti myös rattaiden kanssa. Ottakaapa mallia näistä ensivisiittiläisistä tästä linkistä. Eläköön kantoliina!

Teksti: Sofia Lahti, näyttelyamanuenssi


P.S. Ricardo Trabulsin näyttely Zapatistit on esillä Prosessissa 6.1.2011 asti. Vapaa pääsy.

Kantoliinakuvia on nyt esillä Kaapelin toisessakin siivessä: Jukka Male -museon käytävällä (23.01.2011 asti) nähdään Mika Rannan kuvissa sambialaisia äitejä, joiden liinoille ovat tyypillisiä upeat painokuosit.

Venyttelevä kulkukoira säätytalon nurkalla

Pentti Sammallahti: Snellmaninkatu, Helsinki 1982

Siihen sinä sitten tulit. Lähdit heti aamusta katsomaan kuinka rikkaat kantavat rahojaan pankkiin. Ei sinun siitä tarvitse huolehtia. Kyllä ne osaavat sen tehdä ilman kulkukoiran apua. Eihän täällä muutenkaan ole ketään valveilla, jalkeilla vielä näin varhaisessa vaiheessa.

Pidättelet maata jalkojesi alla ja estät sitä nousemasta. Iso pölyhuisku pääsi päällä on vanha, sillä ei ole pyyhitty aikoihin. Joskus syysmyrkyissä se saa heilua kunnolla ja muistella mitä on olla nuori täynnä intoa. Se nojaa kahteen kaveriinsa. Ne ovat nyt kuolleita. Niistä on jalostettu tarkoituksenmukaisia ja funktionaalisia, kuin taskulaskimet. Ne ovat nyt käyttöpuuta ja tekevät töitä. Eivät ne silti kulje Snellmaninkadulla puhtaissa puvuissa, salkut hyvin hoidetuissa sormissa. Tuo vehreä huisku pääsi yllä. Se on vain mikä lie koukkuselkä, notkumassa nurkilla, osattomana onnesta, odottelemassa tylyä tuomiota tässä hiljaisessa kaupunginosassa.

Eikö luonto ole tarkoituksenmukainen ja tärkeä kaikessa pysähtyneisyydessä? Sehän kertoo meistä niin paljon enemmän, kuin me koskaan siitä. Huisku jaksaa vaivoin nousta enää lähemmäksi taivasta. Ristien kanssa on aina toista, taaempana ne kohoavat kohti taivaan isän pyhää sumua.

Olet ehkä aamulenkillä. Et välttämättä olet kiinnostunut koko kuvasta. Roskakoreissa tuoksuu toisten koirien kakka, muovipussienkin läpi sen haistaa. Onkohan se joku kulman kundeista? Tälle talon sivustalle ei ainakaan kukaan kuseksi minun ollessa paikalla. Kukaan ei kulje edes hihnassa ja minä vain saan tarkkailla kaikkea vapaana. Eikö kukaan ole todella vielä ehtinyt väsyä? Vai ovatko kaikki edelleen uupuneita yön unesta? Eikö kukaan ehdi istahtaa hetkeksi kuuntelemaan unihiekkaisia ajatuksia?

Ne ovat vihreitä, kuten tämän kaupungin penkit aina. Se on sellaista vihreää, joka sopii kaupunkiin, tällaiseen hieman tylsäänkin, jossa merkattavia nurkkia on liian harvassa. Missä ovat kaikki bussit? Missä viiksekkäät linjurinkuljettajat rattien takana? Missä rakennusmiehet kirkon telineiltä? Eikö kukaan ole vielä liikkeellä? Eikö matkaradion pitäisi jo pauhata Tuomiokirkon portailla? Onko täällä todella vain kaksi meitä?

Sinä tuijottamassa minua, kuin olisin tehnyt jotakin sopimatonta, ja minä tässä aamukierroksella, pitelemässä kaupungin lattiaa paikallaan, se saattaa hetkenä minä hyvänsä alkaa turvota, kuin mielen sämpylätaikina.

Runo: Harri Hertell, runoilija, Helsinki Poetry Connectionin kantava voimahahmo

Tämän Sammallahden teoksen inspiroiman runon kantaesitys koettiin Suomen valokuvataiteen museossa 1.12.2010. Runoillan aikana Sammallahden teoksia lähestyttiin runojen näkökulmasta.

LUMOUDUIN VALOKUVASTA

Selailin pitkästä aikaa vanhoja valokuviani: perhekuvia, lapsikuvia, ystäviä, matkakuvia eri vuosikymmeniltä. Joukossa oli luonnollisesti myös ateljeemuotokuvia rippilapsista, ylioppilaista, hääpareista…

Muistelin suhdettani valokuvaan. Siinä kymmenvuotiaana 1950-luvulla sain toivomuksesta lahjaksi isältäni yksinkertaisen bakeliittikameran, Perfektan (6x6). Kuvasin aika innokkaasti ystäviä, sukulaisia ja perheen kotimaan lomamatkoja. Tavanomaista. Näiden kuvien joukosta löysin nyt pari epäonnistuneen näköistä otosta. Niissä naapurin pikkusisarusten piirteet erottuivat harmaanpuhuvista, utuisista kuvista. Muistin asettaneeni heidät kuvattavaksi olohuoneen pikkupöydälle, riippuvan lampun alle. Eipä ollut salamavaloja käytössäni tuolloin. Tietynlainen alkeellinen, utelias kiinnostus kameran teknisiin kykyihin, erityisesti suhteessa valoon, on nähtävissä näissä ”epäonnistuneissa kuvissa”.

Amatöörikuvat saivat palaamaan muistoihin eri vuosikymmenten tapahtumista ja ystävyyssuhteista. Kohdalle nousi erilainen kuva 1960-luvulta: mustanpuhuva oma kuvani, vähässä valossa otettu. Se oli varmaan joulun alla iltaa istuessamme, kun päätimme, että ystäväni, luokkatoverini Marja-Terttu ottaisi kuvan kynttilän valossa. Kokeilimme, miten kamera toistaisi henkilön hyvin niukassa valossa. Kuvasta tulikin ilmaisultaan jännittävä, esteettisestikin mielenkiintoinen.



Isäni oli kiinnostunut valokuvauksesta ja lainasi lomalla veljensä järjestelmäkameraa. Syntyi henkilö- ja maisematutkielmia, jotka ovat säilyneet usein suurennoksina perhekuvien joukossa. Katselimme myös yhdessä Seppo Saveksen komeita, tummia mustavalkokuvia APU-lehdestä. Sain varmasti innoitusta valokuviin isältäni.

Enpä olisi kuitenkaan arvannut, että päädyin työuralle valokuvien pariin. Keväällä jätän Suomen valokuvataiteen museon 38 vuoden palvelun jälkeen. Mitkä lumoavat valokuvan vaiheet!

Mikä on saanut sinut kiinnostumaan valokuvista? Paljastuuko syy varhaisista kuvistasi?

Teksti: Pirjo Porkka, amanuenssi

Mediakasvattamattomat

Nuori toimittaja kysyy helsinkiläiseltä opettajalta miten tämä keskustelisi oppilaidensa kanssa Lady Gagan musiikkivideosta, joka on täynnä tuotesijoittelua. Opettajan vastaus on hämmentävä: ”Minähän en mitään Lady Gagaa opeta!”

Ylen ykkösellä 11.11. esitetty A-talk oli ajatuksia herättävä. Ohjelma oli
toteutettu nuorten näkökulmasta, ja suurten lehtien ja mainostoimiston
edustajia studiossa tenttasivat 18-vuotiaat ja 19-vuotiaat toimittajan alut. Ohjelman mielenkiintoisinta antia olivat helsinkiläisissä kouluissa tehdyt haastattelut. Suurimmalla osalla lukiolaisista kun ei ollut käsitystä mitä esimerkiksi tuotesijoittelulla tarkoitetaan. Eikä edes heidän mediakasvatuksesta vastaavilla opettajillaan.

Ehkä koulussa voisikin joskus opettaa hieman Lady Gagaa. Ja kun koulun ja kodin omat voimavarat eivät riitä, voisi koulusta lähteä ulkomaailmaan ja esimerkiksi taidemuseoon oppimaan. Museoammattilaisen näkökulmasta meitä ympäröivää visuaalista kulttuuria voisi tarkastella luovasti myös muualla kuin kouluympäristössä, jossa resurssit eivät välttämättä riitä. Itse olen seissyt esimerkiksi Pinar Yolacanin valokuvien edessä ja keskustellut muotikuvan yksipuolisuudesta. Nuori turkkilainen nykyvalokuvaaja Yolacan on kuvannut yli 65-vuotiaita upeita naisia ryppyineen ja muine elämisen merkkeineen. Hänen teoksensa lainaavat muotikuvan keinoja, vaikka ne eivätkään esitä nuoria ja silopintaisia tyttönaisia.

Seuraava pätkä on infernaalisen pitkä versio videosta Lady Gaga feat. Beyonce: Telephone


Ja vielä parin viikon ajan voit katsella A-talkin 11.11.2010 lähetetyn jakson tästä linkistä.

Pinar Yolacanin verkkosivuille tästä.

Maamme mediakasvattamattomat tarvitsevat keskustelua visuaalisesta kulttuurista!

Teksti: Reetta Haarajoki

P.S. Mediakasvatuksen mahdollisuuksiin voit tutustua myös Lapset kriisien kuvissa -mediakasvatushankkeessa, jossa myös Suomen valokuvataiteen museo oli yhteistyötahona. Lisää aiheesta tästä linkistä.