Taidenäyttelyitä ja erityisesti suurten taidemuseoiden tai -gallerioiden näyttelytiloja on joskus verrattu kirkkohuoneisiin. Ihmiset vaeltavat niissä puhumattomina tai jakaen hiljaisella äänelle toverinsa kanssa mielipiteitä. Tutkijat ovat nähneet myös yhdenmukaisuutta taideteoksen äärelle pysähtymisessä ja mietiskelevässä hartaudessa. Katsojien paneutuva ja rauhallinen vaellus teoksen luota toiselle vahvistaa omalla laillaan taidekokemuksen meditatiivisuutta.
Valokuvataiteen museossa äskettäin avattu suurnäyttely, Pentti Sammallahden Retrospektiivi, on tuonut ennennäkemättömän yleisömenestyksen. Yhdentoista päivän aikana suomalaisen valokuvauksen Henri Cartier-Bressoniksi kutsutun taiteilijan kuvat on nähnyt yli 4200 ihmistä. Ensimmäisenä viikonloppunaan näyttely sai vieraakseen yli 1300 kävijää.
Lähes 300 kuvan suurnäyttely levittäytyy koko museon 620 neliömetrin kokonaistilaan, joten siellä kulkevien kommentteja ja reaktioita voi istahtaa kuuntelemaan kesken kierroksen. Kaikesta huomaa, että Sammallahden kuvat koskettavat. Väliseinän takaa kuuluu yhtäkkiä iloista naurua, kun yksinäinen naiskatsoja huvittuu kuvan tarinasta. Toisaalla vanhempi mies pyyhkii silmäkulmaa. Pikku poika on riemuissaan laskenut kaikki valokuvien koirat ja kissat. Minua liikuttaa yhä uudelleen Cathleen Ní Houlihan -portfolion Kadonneen nunnan monitulkintainen hymy. Kukin kohdallamme kohtaamme taiteilijan työt.
Teksti: Kati Lintonen, tutkija
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
0 kommenttia:
Lähetä kommentti