Muistelin suhdettani valokuvaan. Siinä kymmenvuotiaana 1950-luvulla sain toivomuksesta lahjaksi isältäni yksinkertaisen bakeliittikameran, Perfektan (6x6). Kuvasin aika innokkaasti ystäviä, sukulaisia ja perheen kotimaan lomamatkoja. Tavanomaista. Näiden kuvien joukosta löysin nyt pari epäonnistuneen näköistä otosta. Niissä naapurin pikkusisarusten piirteet erottuivat harmaanpuhuvista, utuisista kuvista. Muistin asettaneeni heidät kuvattavaksi olohuoneen pikkupöydälle, riippuvan lampun alle. Eipä ollut salamavaloja käytössäni tuolloin. Tietynlainen alkeellinen, utelias kiinnostus kameran teknisiin kykyihin, erityisesti suhteessa valoon, on nähtävissä näissä ”epäonnistuneissa kuvissa”.
Amatöörikuvat saivat palaamaan muistoihin eri vuosikymmenten tapahtumista ja ystävyyssuhteista. Kohdalle nousi erilainen kuva 1960-luvulta: mustanpuhuva oma kuvani, vähässä valossa otettu. Se oli varmaan joulun alla iltaa istuessamme, kun päätimme, että ystäväni, luokkatoverini Marja-Terttu ottaisi kuvan kynttilän valossa. Kokeilimme, miten kamera toistaisi henkilön hyvin niukassa valossa. Kuvasta tulikin ilmaisultaan jännittävä, esteettisestikin mielenkiintoinen.
Isäni oli kiinnostunut valokuvauksesta ja lainasi lomalla veljensä järjestelmäkameraa. Syntyi henkilö- ja maisematutkielmia, jotka ovat säilyneet usein suurennoksina perhekuvien joukossa. Katselimme myös yhdessä Seppo Saveksen komeita, tummia mustavalkokuvia APU-lehdestä. Sain varmasti innoitusta valokuviin isältäni.
Enpä olisi kuitenkaan arvannut, että päädyin työuralle valokuvien pariin. Keväällä jätän Suomen valokuvataiteen museon 38 vuoden palvelun jälkeen. Mitkä lumoavat valokuvan vaiheet!
Mikä on saanut sinut kiinnostumaan valokuvista? Paljastuuko syy varhaisista kuvistasi?
Teksti: Pirjo Porkka, amanuenssi
Sain ensimmäisen kamerani v.1959 10 vuotiaana kun äitini toi Leningraadin matkaltaan minulle Ljubitel2 nimisen neukkukameran, jolla sitten kuvasin ahkerasti sisaruksiani ja ystäviäni. Opettajani Marjaleena Koskela Kajaanin kansakoulussa rohkaisi minua harrastamaan valokuvausta ja opetti myös itse niitä isänsä työpaikan laboratoriossa valmistamaan.Lapsuuden albumini on ollut vintillä romujen seassa vuosikymmeniä, kunnes muuton yhteydessä rupesin vartavasten sitä etsimään ja löysin sen. Tämä kuva albumi on saanut kultaiset reunukset minun mielessäni, sillä sen kautta on helppo palata takaisin lapssuuden muistoihin. Harrastan edelleenkin aktiivisesti valokuvausta ja olen saanut hyväksyttyä kuviani myös kansainvälisiin valokuvanäyttelyihin. Jos joskus saan niinpaljon aikaa että toteutan oman näyttelyn, niin lapsuuteni kuvia on siellä myös varmasti mukana.
VastaaPoistaTerveisin: Kari Korpihete Helsinki
Hei Kari,
VastaaPoistaanteeksi tämä myöhäinen vastaus, joulukiireitä on riittänyt myös Valokuvataiteen museossa.
Kiitos suuresti kommentistasi! Et varmasti ole ainoa suomalainen valokuvaharrastaja, jolle Ljubitel on ollut tärkeä ensi kamera. Ja aivan totta, juuri lapsuuden valokuvat tulevat meille iän myötä vain tärkeämmiksi. Niissä kultautuvat usein monet muistot, ja on arvokasta, jos niiden herättämät tunteet ovat lämpimiä. Muutenkin voisi olla.
Onnea valokuvausharrastuksellesi!
Haaveet kannattaa ehdottomasti toteuttaa, joten onnea myös tulevalle valokuvanäyttelyllesi! ;)
Kati Lintonen, tutkija