SUOMEN VALOKUVATAITEEN MUSEO

Rauhanjuhla kadulla

2011-02-05T04:23:00.000-08:00

Viimeaikojen kansainväliset poliittiset tapahtumat, erityisesti Egyptin tilanne, ovat nostaneet mielissä toivoa. Olisiko rauhanomainen yhteiskunnallinen muutos mahdollinen? Varovaisin mielin selaan aamun nettiuutisia ja katselen epäuskoisena kaduille levittäytyviä ihmisjoukkoja.

Lapsia isien harteilla, eri-ikäisten naisten huutosakkeja, pikkupoikia bandarolleineen ja ennen kaikkea miehiä, miehiä, intoa täynnä. Päivän mediakuvasto mielessäni kokosin verkkonäyttelyn materiaalia museomme sivustoille. Työn alla oleva Uuden Suomen tapaus -näyttely yllätti. Sen yli 2,5 miljoonan negatiivin kokoelmasta nousi silmiini otos, jossa myös ihmiset ovat täyttäneet kadun ääriään myöten.

Kuvateksti kertoo, että kuvassa vietetään helatorstaina 10.5.1945 Helsingin Rautatientorilla yhteistoimintapuolueen organisoimaa rauhanjuhlaa. Ohjelmassa oli ollut aluksi Maamme-laulu ja Neuvostoliiton, Englannin ja Yhdysvaltain kansallishymnit ja myöhemmin tanssimusiikkia useamman orkesterin voimalla.

Kuvan kansanjoukko näyttää seisovan paikoillaan enimmäkseen melko vakavana. Mukana ei ole bandarolleja, kukaan ei heiluttele käsiään, hurraa tai huuda.

Mitä liikkui näiden osallistujien mielissä? Takana olivat sodan raskaat vuodet, elämän jatkuva poikkeustila, puute ja pelko. Ajan kokeneen sotaveteraanin muistoissa tilanne oli vasemmistoryhmien ”masinoima” ja herätti monissa nuorissa ylioppilaissa vastenmielisyyttä. Entä millaisia muistoja on kuvassa seisovilla ihmisillä, ehkä jossain mielen sopukassa myös toivon kipinä? Millaisia tunnelmia välittyi muiden lehtien esittelemissä kuvissa samasta tapahtumasta?

Verkkonäyttelyyn: Uuden Suomen tapaus

Kuva: Uuden Suomen kokoelma, Suomen valokuvataiteen museo

Teksti: tutkija Kati Lintonen

NYKYVALOKUVATAITEEN KANINKOLOJA

2011-01-07T03:55:00.001-08:00

Uusi vuosi 2011 alkaa suomalaisen valokuvataiteen piirissä voimalla. Turun kulttuuripääkaupunkivuoden 2011 näyttely- ja tapahtumakeskus Logomossa aukeaa 16.1. Liisa ihmemaassa -näyttely, jonka laista ei meillä ole ennen nähty.

Kolmen kuraattorin ja 31 kotimaisen ja ulkomaisen taiteilijan yhteistyöllä on syntynyt kokonaisuus, joka johdattelee katsojan monenlaisiin kaninkoloihin – aivan kuten Liisan käy Lewis Carrollin kirjassa Liisan seikkailut ihmemaassa (1865). Mikään ei ehkä ole ihan sitä, miltä aluksi vaikuttaa…

VR:n vanha konepaja tarjoaa mittavat puitteet tälle suurkatselmukselle. Ja mittava on myös se työn määrä, joka tarvitaan tämänlaatuisen näyttelyn luomisessa. Luvassa on mielikuvittelua ja arjen ihmeitä. Näyttely elää ja muuntuu pitkin matkaa, sitä ovat muokkaamassa niin internetin kuvavirrat kuin katsojien itse ottamat valokuvat. Oheiset kuvat antavat pieniä viitteitä tulevasta.

Näyttelyyn liittyvä loistokas, 180-sivun näyttelyluettelo tarjoaa moni-ilmeisen rautaisannoksen nykyvalokuvataidetta. Yli 160 teoskuvan ja kuraattoreiden teema-artikkeleiden kautta avautuu tuoreita näkökulmia. Vai tiedätkö jo, mitä on fantasiafeminismi? Näyttelykäynnillä korvaamaton kumppani on kaikenikäisille tarkoitettu puuhakirja Reittiopas – ethän eksy?. Ja jos näyttelyvieras uupuu kierroksellaan, aina voi käväistä ottamassa nokkaunet. Nekin ovat tarjolla tämän yhtä aikaa hauskan ja vakavan näyttelyn kaninkoloissa!

Teksti: Kati Lintonen, tutkija

Kuvat: Anna-Kaisa Rastenberger, intendentti

www.valokuvataiteenmuseo.fi/fi/liisa-ihmemaassa

Meitä tarkkaillaan

2010-12-15T02:45:00.000-08:00

Netti on arkinen työkalu ja jokapäiväinen sosiaalisten kontaktien solmukohta. Olen ollut sen käyttäjä yli kymmenen vuotta, ja silti se aina toisinaan yllättää minut. Tietokoneen äärellä yksinään naputellessa on nimittäin vaikea uskoa, että joku jossain lukee. Että sanat eivät sittenkin jää vain omalle koneelle kuin päiväkirjan sivuille.

Kirjoitin lokakuussa museon nettisivujen Kokoelmanosto -palstalle pienen tekstin valokuvaaja K-G Roosin Marimekolle kuvaamista muotikuvista ja niiden mallista, jonka nimeä en tiennyt, mutta jonka voimakasta läsnäoloa kameran edessä ihailin. Halusin tietää kuka hän on. Kysyin tietäisikö joku, vaikken pitänytkään todennäköisenä, että kukaan mallin tunnistava koskaan sattuisi lukemaan tekstini.

K-G Roos, Vuokko Nurmesniemen Alkupaita, 1957. Digitoitu alkuperäisestä negatiivista. Suomen valokuvataiteen museo.

Marraskuussa sain kuitenkin sähköpostia eräältä eläkkeellä olevalta kuvaamataidonopettajalta, joka oli opiskellut Ateneumissa 1950-luvulla, samaan aikaan kuin Roosin kuvien malli. Hän muisti nimen, joka johti minut oikean henkilön jäljille. Arvoitus ratkesi hämmästyttävän helposti. Mallin etunimi on Marianne, mutta sen enempää en vielä paljasta. Olemme sopineet haastattelusta, joten tulette kyllä vielä kuulemaan aiheesta lisää. Sain nimittäin näiden tapahtumien myötä vahvaa näyttöä siitä, että tuolla verkon loputtomissa poimuissa on ihan oikeita ihmisiä ja osa heistä lukee viestejämme. Heille kaikille haluan toivottaa ihanaa joulunaikaa!

Marjalle ja Kristianille suuri kiitos kadonneen jäljille johtaneista tiedoista.

Kokoelmanosto Maailman kaunein Marityttö on luettavissa Suomen valokuvataiteen museon nettisivuilta tästä linkistä.

Teksti: Maria Faarinen, kokoelma-amanuenssi

KANTOLIINA – VANHA JUTTU

2010-12-09T05:08:00.000-08:00

Ricardo Trabulsin näyttelyssä museon Prosessi-tilassa meksikolaiset zapatistit poseeraavat, edustavat yhteisöään, ottavat kantaa oikeuksiensa puolesta tuijottamalla meitä huivin tai pasamontanas-pipon takaa, mutta näyttävät samalla meille arkensa yksityiskohtia. Tuttuja ja vieraita. Yksi niistä on kantoliina, joka heidän(kin) ympäristössään on lastenrattaita monin verroin kätevämpi tapa kuljettaa pieniä lapsia. Katson kuvia kaihoisasti. Oma lapseni tuntuu jo liian painavalta liinaan, mutta vielä hetki sitten sain itsekin nauttia kantoliinailun mukavuudesta.

Ricardo Trabulsi, 2010. Kuva näyttelystä: Sofia Lahti.

Pienet lapset kulkevat useimmin äitinsä mukana, mutta kuten zapatistienkin kuvista näkyy, myös vanhemmat sisarukset tai isovanhemmat kuljettavat heitä. Sisukkaat pikkutytöt kantavat sisaruksiaan liinassa ja ottavat heidät kouluunkin mukaan, kun äidit ovat töissä.

Mies kantoliinan kanssa on kuitenkin poikkeus. Trabulsin kuvaama zapatisti-isoisä oli sitonut kantoliinan olalleen, kun äiti ja muu perhe olivat sairaana eivätkä jaksaneet kantaa lasta.

Ricardo Trabulsi, 2010. Kuva näyttelystä: Emilia Rüf.

Museon kirjastossa vastaan tuli toinenkin valokuva poikkeuksellisesta meksikolaismiehestä kantoliinan kanssa, tällä kertaa luultavasti lapsen isä. Mies on suojautunut sateelta muovinkappaleesta kyhätyllä sadeviitalla ja sadehatulla. Viitan alla on vauva kantoliinassa ja mies tukee vauvan jalkoja hellästi kädellään. Sadeviittakaan ei ole suojannut miehen housunvyötäröä pieneltä märältä läikältä, jonka alkuperä on viitan sisäpuolella: lapsen pissa on lirissyt kantoliinan läpi.

Carlos Blanco: Tamapa, San Luis Potosi, 1980. Kuva kirjasta Mexikansk fotografi. Kulturhuset, Stockholm, 19 nov. 1982 – 30 jan. 1983.

Kantoliina on ikivanha ja samalla muodikas käytäntö. Verkossa on kuvia filmitähdistä liinoineen, ja Italian europarlamentaarikko Licia Ronzullin kantoliina parlamentissa oli uutinen. Lisää tästä linkistä.

Kantaminen on kätevää, mutta se voi olla myös kannanotto luomuvanhemmuuden puolesta. Sam Mendesin elokuvassa Away We Go (Kohti uutta) kantoliinalle omistautuneet vanhemmat eivät siedä lastenrattaita lähelläänkään: ”I LOVE my babies. Why would I want to PUSH them away from me?” Komediallinen perhe kyseenalaistaa hauskasti sekä perinteisen että ”radikaalin” vanhemmuuden ehdottomuudet.

Kantoliina on tuttu näky suomalaisessakin katukuvassa, mutta se mielletään usein kulttuuriseksi tuontitavaraksi. Euroopassa käytetään nykyisin aasialais-, afrikkalais- tai eteläamerikkalaistyylisiä kantoliinoja. Suomen valokuvataiteen museon kokoelmissakin kantoliinakuvat edustavat kaukaisia maita ja mennyttä aikaa. Toki lapsia on kannettu hurstissa, liinassa tai huivissa täälläkin ennen lastenrattaiden yleistymistä, mutta perinne on katkennut. Todistuskappale suomalaisesta kantoliinaperinteestä vuodelta 1915 löytyy Museoviraston kuvakokoelmasta. Naisen selässä olevasta liinasta erottuu lapsen muoto, ja esiin pilkistää pieni käsi, joka pitää kiinni kankaan reunasta. Lisää tästä linkistä.

Kulttuurihistoriallista kantoliinakuvastoa ympäri maailman, myös Euroopasta, on kerätty portugalilaisen Rosa Pomarin blogiin. Lisää tästä linkistä.

Museokäynnillekin kantoliina sopii, vaikka meille pääsee ramppia pitkin sujuvasti myös rattaiden kanssa. Ottakaapa mallia näistä ensivisiittiläisistä tästä linkistä. Eläköön kantoliina!

Teksti: Sofia Lahti, näyttelyamanuenssi

P.S. Ricardo Trabulsin näyttely Zapatistit on esillä Prosessissa 6.1.2011 asti. Vapaa pääsy.

Kantoliinakuvia on nyt esillä Kaapelin toisessakin siivessä: Jukka Male -museon käytävällä (23.01.2011 asti) nähdään Mika Rannan kuvissa sambialaisia äitejä, joiden liinoille ovat tyypillisiä upeat painokuosit.

Venyttelevä kulkukoira säätytalon nurkalla

2010-12-03T04:04:00.000-08:00

Pentti Sammallahti: Snellmaninkatu, Helsinki 1982

Siihen sinä sitten tulit. Lähdit heti aamusta katsomaan kuinka rikkaat kantavat rahojaan pankkiin. Ei sinun siitä tarvitse huolehtia. Kyllä ne osaavat sen tehdä ilman kulkukoiran apua. Eihän täällä muutenkaan ole ketään valveilla, jalkeilla vielä näin varhaisessa vaiheessa.

Pidättelet maata jalkojesi alla ja estät sitä nousemasta. Iso pölyhuisku pääsi päällä on vanha, sillä ei ole pyyhitty aikoihin. Joskus syysmyrkyissä se saa heilua kunnolla ja muistella mitä on olla nuori täynnä intoa. Se nojaa kahteen kaveriinsa. Ne ovat nyt kuolleita. Niistä on jalostettu tarkoituksenmukaisia ja funktionaalisia, kuin taskulaskimet. Ne ovat nyt käyttöpuuta ja tekevät töitä. Eivät ne silti kulje Snellmaninkadulla puhtaissa puvuissa, salkut hyvin hoidetuissa sormissa. Tuo vehreä huisku pääsi yllä. Se on vain mikä lie koukkuselkä, notkumassa nurkilla, osattomana onnesta, odottelemassa tylyä tuomiota tässä hiljaisessa kaupunginosassa.

Eikö luonto ole tarkoituksenmukainen ja tärkeä kaikessa pysähtyneisyydessä? Sehän kertoo meistä niin paljon enemmän, kuin me koskaan siitä. Huisku jaksaa vaivoin nousta enää lähemmäksi taivasta. Ristien kanssa on aina toista, taaempana ne kohoavat kohti taivaan isän pyhää sumua.

Olet ehkä aamulenkillä. Et välttämättä olet kiinnostunut koko kuvasta. Roskakoreissa tuoksuu toisten koirien kakka, muovipussienkin läpi sen haistaa. Onkohan se joku kulman kundeista? Tälle talon sivustalle ei ainakaan kukaan kuseksi minun ollessa paikalla. Kukaan ei kulje edes hihnassa ja minä vain saan tarkkailla kaikkea vapaana. Eikö kukaan ole todella vielä ehtinyt väsyä? Vai ovatko kaikki edelleen uupuneita yön unesta? Eikö kukaan ehdi istahtaa hetkeksi kuuntelemaan unihiekkaisia ajatuksia?

Ne ovat vihreitä, kuten tämän kaupungin penkit aina. Se on sellaista vihreää, joka sopii kaupunkiin, tällaiseen hieman tylsäänkin, jossa merkattavia nurkkia on liian harvassa. Missä ovat kaikki bussit? Missä viiksekkäät linjurinkuljettajat rattien takana? Missä rakennusmiehet kirkon telineiltä? Eikö kukaan ole vielä liikkeellä? Eikö matkaradion pitäisi jo pauhata Tuomiokirkon portailla? Onko täällä todella vain kaksi meitä?

Sinä tuijottamassa minua, kuin olisin tehnyt jotakin sopimatonta, ja minä tässä aamukierroksella, pitelemässä kaupungin lattiaa paikallaan, se saattaa hetkenä minä hyvänsä alkaa turvota, kuin mielen sämpylätaikina.

Runo: Harri Hertell, runoilija, Helsinki Poetry Connectionin kantava voimahahmo

Tämän Sammallahden teoksen inspiroiman runon kantaesitys koettiin Suomen valokuvataiteen museossa 1.12.2010. Runoillan aikana Sammallahden teoksia lähestyttiin runojen näkökulmasta.

LUMOUDUIN VALOKUVASTA

2010-11-30T02:48:00.000-08:00

Selailin pitkästä aikaa vanhoja valokuviani: perhekuvia, lapsikuvia, ystäviä, matkakuvia eri vuosikymmeniltä. Joukossa oli luonnollisesti myös ateljeemuotokuvia rippilapsista, ylioppilaista, hääpareista…

Muistelin suhdettani valokuvaan. Siinä kymmenvuotiaana 1950-luvulla sain toivomuksesta lahjaksi isältäni yksinkertaisen bakeliittikameran, Perfektan (6x6). Kuvasin aika innokkaasti ystäviä, sukulaisia ja perheen kotimaan lomamatkoja. Tavanomaista. Näiden kuvien joukosta löysin nyt pari epäonnistuneen näköistä otosta. Niissä naapurin pikkusisarusten piirteet erottuivat harmaanpuhuvista, utuisista kuvista. Muistin asettaneeni heidät kuvattavaksi olohuoneen pikkupöydälle, riippuvan lampun alle. Eipä ollut salamavaloja käytössäni tuolloin. Tietynlainen alkeellinen, utelias kiinnostus kameran teknisiin kykyihin, erityisesti suhteessa valoon, on nähtävissä näissä ”epäonnistuneissa kuvissa”.

Amatöörikuvat saivat palaamaan muistoihin eri vuosikymmenten tapahtumista ja ystävyyssuhteista. Kohdalle nousi erilainen kuva 1960-luvulta: mustanpuhuva oma kuvani, vähässä valossa otettu. Se oli varmaan joulun alla iltaa istuessamme, kun päätimme, että ystäväni, luokkatoverini Marja-Terttu ottaisi kuvan kynttilän valossa. Kokeilimme, miten kamera toistaisi henkilön hyvin niukassa valossa. Kuvasta tulikin ilmaisultaan jännittävä, esteettisestikin mielenkiintoinen.

Isäni oli kiinnostunut valokuvauksesta ja lainasi lomalla veljensä järjestelmäkameraa. Syntyi henkilö- ja maisematutkielmia, jotka ovat säilyneet usein suurennoksina perhekuvien joukossa. Katselimme myös yhdessä Seppo Saveksen komeita, tummia mustavalkokuvia APU-lehdestä. Sain varmasti innoitusta valokuviin isältäni.

Enpä olisi kuitenkaan arvannut, että päädyin työuralle valokuvien pariin. Keväällä jätän Suomen valokuvataiteen museon 38 vuoden palvelun jälkeen. Mitkä lumoavat valokuvan vaiheet!

Mikä on saanut sinut kiinnostumaan valokuvista? Paljastuuko syy varhaisista kuvistasi?

Teksti: Pirjo Porkka, amanuenssi

Mediakasvattamattomat

2010-11-26T03:51:00.000-08:00

Nuori toimittaja kysyy helsinkiläiseltä opettajalta miten tämä keskustelisi oppilaidensa kanssa Lady Gagan musiikkivideosta, joka on täynnä tuotesijoittelua. Opettajan vastaus on hämmentävä: ”Minähän en mitään Lady Gagaa opeta!”

Ylen ykkösellä 11.11. esitetty A-talk oli ajatuksia herättävä. Ohjelma oli
toteutettu nuorten näkökulmasta, ja suurten lehtien ja mainostoimiston
edustajia studiossa tenttasivat 18-vuotiaat ja 19-vuotiaat toimittajan alut. Ohjelman mielenkiintoisinta antia olivat helsinkiläisissä kouluissa tehdyt haastattelut. Suurimmalla osalla lukiolaisista kun ei ollut käsitystä mitä esimerkiksi tuotesijoittelulla tarkoitetaan. Eikä edes heidän mediakasvatuksesta vastaavilla opettajillaan.

Ehkä koulussa voisikin joskus opettaa hieman Lady Gagaa. Ja kun koulun ja kodin omat voimavarat eivät riitä, voisi koulusta lähteä ulkomaailmaan ja esimerkiksi taidemuseoon oppimaan. Museoammattilaisen näkökulmasta meitä ympäröivää visuaalista kulttuuria voisi tarkastella luovasti myös muualla kuin kouluympäristössä, jossa resurssit eivät välttämättä riitä. Itse olen seissyt esimerkiksi Pinar Yolacanin valokuvien edessä ja keskustellut muotikuvan yksipuolisuudesta. Nuori turkkilainen nykyvalokuvaaja Yolacan on kuvannut yli 65-vuotiaita upeita naisia ryppyineen ja muine elämisen merkkeineen. Hänen teoksensa lainaavat muotikuvan keinoja, vaikka ne eivätkään esitä nuoria ja silopintaisia tyttönaisia.

Seuraava pätkä on infernaalisen pitkä versio videosta Lady Gaga feat. Beyonce: Telephone

Ja vielä parin viikon ajan voit katsella A-talkin 11.11.2010 lähetetyn jakson tästä linkistä.

Pinar Yolacanin verkkosivuille tästä.

Maamme mediakasvattamattomat tarvitsevat keskustelua visuaalisesta kulttuurista!

Teksti: Reetta Haarajoki

P.S. Mediakasvatuksen mahdollisuuksiin voit tutustua myös Lapset kriisien kuvissa -mediakasvatushankkeessa, jossa myös Suomen valokuvataiteen museo oli yhteistyötahona. Lisää aiheesta tästä linkistä.

Seikkaileva Toivo ja moderni Hili

2010-11-11T04:28:00.000-08:00

Toivo kävi Ilomantsissa pienviljelijäkoulun. Hili muutti Lahdesta Helsinkiin opiskelemaan. Toivo uurasti tallimiehenä, ratatöissä ja kotitilaan. Hili puursi yliopistossa kemian opintojen parissa. Toivo kaipasi näkemään maailmaa ja lähti 1937 hiililaivalla veljensä kanssa Brasiliaan. Hili valmistui filosofian maisteriksi ja jäi asumaan pääkaupunkiin. Talvisodan alla Toivo työskenteli Ruotsin ja Suomen pohjoisosissa karjanhoitajana ja uittotyömailla. Hili ryhtyi virkanaiseksi. Toivo asettui sotavuosina jälleen kotipitäjäänsä ja meni muutaman vuoden kuluttua naimisiin. Hilikin oli löytänyt puolison, kemistikollegan yliopistolta.

Sekalaisissa töissä leipänsä ansainnut, seikkailunhaluinen, maailmaakin nähnyt Toivo ja koulutettu, keskiluokkainen kaupunkilaisnainen Hili tuskin koskaan kohtasivat toisiaan, mutta yhteinen kiinnostuksen, jopa intohimon, kohde heillä oli. Toivo oli ilomantsilainen kyläkuvaaja Toivo Rautiainen (s. 1901), joka kuvasi ammattimaisesti 1920-luvun alusta 1950-luvun loppuun. Hili puolestaan oli Hilja ”Hili” Raviniemi (1915-1973), yksi suomalaisen kamerataiteen harrastajaliikkeen vaikuttajahahmoista 1940-1960-luvulla.

Toivo Rautiaisen kiinnostus valokuvaamista kohtaan heräsi, kun hän nuorukaisena tutustui kameran omistaneeseen mieheen. Pian tämän jälkeen Toivo tapasi ratatöissä entisen kiertävän valokuvaajan ja innostui hankkimaan tämän opastuksella itselleen levykameran, jossa oli myös muotokuvaobjektiivi. Palattuaan kotitilalle Ilomantsiin Toivo alkoi maanviljelystöiden ohella toimia valokuvaajana. Pienestä huoneesta tehtiin laboratorio ikkuna pimentämällä ja äiti autteli kuvien pesuvaiheessa vettä kantaen. Toivo kierteli vuosien ajan kesäisin polkupyörällä ja talvisin suksilla pitkin kyliä kuvaten kaikkea, mistä kuvia tilattiin: henkilökuvia, perhekuvia, koulukuvia, kuvia erilaisista tapahtumista. Pisimmillään kuvausmatkat ulottuivat Kuopioon asti. Ulkomaanvuosien aikana kuvaaminen jäi vähemmälle, mutta sota-aikana nimismies määräsi Ilomantsiin palanneen Toivon kuvaamaan passikuvia henkilöllisyystodistuksiin. Sotien jälkeen hän piti viikonloppuisin kuvaustelttaa paikallisen matkustajakodin pihassa.

Hilja Raviniemi oli jo Lahdessa asuessaan kuulunut kamerakerhoon. Helsingin Kameraseuraan hän liittyi 1943 ja vaikutti seurassa aktiivisesti kuolemaansa asti. Heti liittymisvuonna Hili voitti seuran alokaskilpailun. Vuosien mittaan menestystä tuli lisää kotimaisissa ja kansainvälisissä kilpailuissa. Hili valokuvasi lujan ammattitaitoisesti vaikkei varsinaisesti elättänytkään itseään kameratyöllä. Harrastajuuden ja ammattilaisuuden raja oli tosin hänen kohdallaan hyvin häilyvä: hän työskenteli Helsingin yliopiston kuvalaitoksen laboratoriossa, oli keskeisesti mukana Kameralehden syntyvaiheissa ja toimi Kameralehden sekä Suomen Valokuvaajan toimitussihteerinä, osallistui Suomen Kameraseurojen Liiton toimintaan puheenjohtajana ja varapuheenjohtajana, hoiti Liiton ulkomaanasioita, suomensi valokuvausalan terminologiaa, edisti alan kurssitoimintaa ja toimi itsekin kursseilla kouluttajana. Hili kuvasi paljon helsinkiläiselämää ja teki jopa röntgenkuvauskokeiluja.

Vaikka Hili ja Toivo edustivat monin tavoin suomalaisen kuvaustoiminnan ääripäitä, muutama seikka myös yhdisti heitä. Molemmilla oli valokuvaajia lähipiirissään ja molemmat hakeutuivat aktiivisesti kontaktiin muiden kuvaajien kanssa. Voidaan sanoa, että valokuvaaminen oli molemmille myös yhteisöllistä toimintaa. Hilin kuvaustoiminta kietoutui paljolti hänen puolisonsa Eero Raviniemen (1911-1996) aktiiviseen kameraseuralaisuuteen. Eero Raviniemi oli Kameralehden ensimmäinen päätoimittaja, värivalokuvauksen uranuurtaja, harrastajatoiminnan innokas promoottori ja kansainvälisten yhteyksien luoja. Hilille tärkeä kuvaajayhteisö oli hänen Kameraseuran yhteyteen naisvalokuvaajille perustamansa Tyttöjen kerho. Hän halusi luoda naisiin valokuvausinnostusta myös kirjoittamalla Kameralehteen Nainen ja kamera -sarjaa, jossa hän haastatteli valokuvaavia naisia. Toivonkin perhepiirissä vaikutti toinen valokuvaaja, sillä hänen Juho-veljensä toimi markkinakuvaajana. Toivo teki valokuvauskokeiluja lähitienoon muiden kameranomistajien kanssa ja ilmaantui vielä 1970-luvulla Mikko Savolaisen pitämälle valokuvauskurssille esittämään kysymyksiä valokuvauskemikaaleista.

Suomen valokuvataiteen museossa on viime vuodet keskitytty selvittämään Suomessa vaikuttaneiden, ennen 1950-lukua kuvaustoimintansa aloittaneiden ammattikuvaajien ja keskeisten valokuvauksen harrastajien vaiheita. Joukkoon mahtuu paitsi Toivon kaltaisia maaseudun kiertäviä kuvaajia ja Hilin tapaisia harrastajaliikkeen taitureita myös laaja skaala muuta suomalaista valokuvaushistoriaa. Joskus valokuvaajan vaiheet on selvitetty jo valmiiksi varsin kattavasti - esimerkiksi tiedot Toivo Rautiaisesta löytyvät Mikko Savolaisen kirjasta Ilomantsin kyläkuvaajia -joskus taas niukkojenkin tietojen löytäminen kuvaajasta on osoittautunut hyvin haastavaksi. Sekä laajat että niukemmat tiedot museo julkaisee vuoden 2011 aikana verkkosivuillaan Suomalaiset valokuvaajat -tietokannan uudistetussa versiossa.

Teksti: Maria Virtanen

Valokuvan vintage – tapaus Sammalahti

2010-10-27T03:49:00.000-07:00

Valokuvista puhuttaessa vintagella tarkoitetaan vedoksia, jotka ovat peräisin samalta ajalta tai ainakin hyvin läheltä kuvanottoaikaa. Termiä käytetään erityisesti vanhojen valokuvien kaupankäynnin yhteydessä. Maailmalla toimii ja verkossakin on paljon esillä vanhoihin valokuviin erikoistuneita liikkeitä, joissa on saatavilla 1800-luvun tai 1900-luvun ensimmäisen puoliskon kuvastoa. Tarjontaa on niin paljon, että opinhaluisille vanhan valokuvan verkkokaupat ovat varteenotettava vaihtoehto museoiden verkkotarjonnalle. Suomesta tosin puuttuvat vanhan valokuvan vakiintuneet markkinat ja verkkogalleriat.

Valokuvataiteen museon kokoelmia kartutettaessa tai näyttelyä koottaessa tähtäimessä on pääsääntöisesti vintage. Esille laitetaan ennen kaikkea aikalaisvedoksia. Mutta mikäli museon kokoelmiin kuuluu ainoastaan negatiivi, näyttelyissä on ollut myös uusiovedoksia. Suomalaisen valokuvauksen historiankirjoitus jäisi kovin kapeaksi, mikäli tyytyisimme vain aikalaisvedoksiin. Huolenpito hyvistä vedoksista ei ole aina ollut valokuvaajille tai kuvien haltijoille niin tärkeää kuin historiankirjoittaja toivoisi. Vedoskulttuuri on ollut maassamme sangen ohutta, koska valokuvia on pidetty ennen kaikkea monistettavina käyttöesineinä.

Hyvin varustettu valokuvanäyttely kertoo aina myös esillä olevien vedosten tekniikan ja ajoituksen. Ihannetapauksessa valokuvien kohdalla on kaksi aikaa, toinen kertoo kuvanotto ja toinen vedostuksen vuoden, esimerkiksi 1967/2004. Käytännössä suomalaisen aineiston osalta tämä ei ole helppoa, sillä valokuvaajilla ei ole ollut tapana merkitä kuviinsa vedostamisajankohtaa. Esimerkiksi museossa parhaillaan teoksiaan esittelevä Pentti Sammallahti ajoittaa valokuvansa vain ottoajankohdan mukaan.

Sammallahdelle ja muille vanhemman polven valokuvaajille on ollut tyypillistä, että samaa negatiivia on vedostettu eri vuosikymmenillä erilaisilla tekniikoilla ja erilaista esteettistä ihannetta toteuttaen. Sammallahdelle arkiston kanssa työskentely on osa ammattia, ja hän pitää ehdottomasti kiinni oikeudestaan tulkita negatiivejaan yhä uudelleen, vaikka digitaalisina mustesuihkuvedoksina, jollaisia museon retrospektiivin suurimmat vedokset ovat. Pääosa teoksista on aikalaisvedoksia, mutta esimerkiksi visuaalisesti ehjä pienten Helsinki-kuvien sarja on vedostettu usean vuosikymmenen kuvista 2000-luvulla.

Vanhojen negatiivien uudelleen luennat eivät asetu hankaluksitta vintagen perusmääritelmään, mutta kuvien ilmaisuvoiman tai taiteellisen arvon kannalta vedoksen valmistuksen ajankohdalla ei ole samaa merkitystä kuin historiankirjoituksen kohdalla. Vintage on hyödyllinen termi muistuttamaan valokuvan esineluonteesta ja valokuvan materiaalisesta historiasta – viime vuosikymmenten valokuvien arvottamisen työkaluna se on ilmeisen kömpelö.

Teksti: Elina Heikka, museonjohtaja

Kuvat: Emilia RüF, Suomen valokuvataiteen museon näyttelystä Pentti Sammallahti: Retrospektiivi

Protovalokuvaajien jalanjäljillä

2010-10-20T02:50:00.000-07:00

Lokakuun puolessa välissä pidettiin Englannissa National Media Museumissa kiinnostava seminaari. Valokuvan varhaisvaiheita tutkivien asiantuntijoiden joukko kokoontui ranskalaisen Joseph Nicéphore Niépcen varhaisimpien kuvien äärellä. Kyseessä olivat 1820-luvulla valotetut otokset, jotka maailman ensimmäisen tähän päivään säilyneen valokuvan ottajaksi nimetty Niépce oli tuonut Englantiin vuonna 1827. Hänen valoherkällä bitumilla päällystetylle tinalevylle valottama ikkunanäkymänsä on tuttu valokuvahistorian kirjoista, mutta nyt päivänvaloon nostettiin myös muita Niépce valotuskokeiluja, mm. valokuva luostarinäkymää esittävästä etsauksesta.

Leena Sarasteen uusin kirja Valokuva – muisto, viesti, taide esittelee myös ranskalaisen Joseph Nicéphore Niépcen varhaisia valokuvia. Ylempi on historiankirjoista tuttu näkymä työhuoneen ikkunasta, se ”maailman vanhimmaksi säilyneeksi valokuvaksi” nimetty. Alempi kuva esittää sinkkilevyvalotusta, josta kuva on jo haalistunut pois. Musta Taide 4/2010

Tutkijat ovat perehtyneet uusimman tekniikan avulla Niépcen käyttämiin menetelmiin ja kuvamateriaalista löytyviin aineisiin, joista englantilainen sanomalehti Guardian mainitsi 20. lokakuuta uutisessaan erityisyytenä laventeliöljyn. Sitä tiedetään Niépcen käyttäneen bitumin valottumattomien osien liuentamisessa, tämän kertoo jo mm. Taneli Eskolan ja Kari Holopaisen 1995 julkaistu Gravyyrioppi-kirja. Jos laventeliöljyn löytyminen ei tämän vuoksi vaikutakaan niin yllättävältä, niin Niépce-seminaari nosti esiin minulle itselleni kiinnostavamman kysymyksen historian kirjoittamisesta. Pyrkimys kronologiseen kerrontaan ja selkeiden jaksojen ja käännekohtien luomiseen ei ole vain valokuvahistorioitsijoita yhdistävä. Yksinkertaistaen ja selkeiden ”sankareiden”, kuten ”valokuvan isä”, tai ”sankaritekojen”, kuten ”maailman ensimmäinen valokuva”, johdattamana mennyt aika jäsentyy ja asettuu helppolukuiseksi tarinaksi.

Onneksi valokuvaa tutkivien joukossa on jo vuosikymmeniä kyseenalaistettu tämänkaltainen tarinointi. Tiedämme, että valokuvan keksiminen ei ole yksioikoinen tapahtumaketju vaan useiden omaa tietään edenneiden tekijöiden ja tapahtumien monisyinen vyyhti, josta kiinnostavan näkemyksen antaa mm. valokuvaa laajasti tutkinut Geoffrey Batchen kirjassaan Burning with Desire – The Conception of Photography. Juuri Batchen lanseerasi termin protovalokuvaajat tarkoittaen sillä runsasta tutkija-, kemisti- tai keksijäjoukkoa, jotka kehittelivät uutta välinettä.

Tästä samasta näkökulmasta voi suomenkielellä lukea lyhyesti Leena Sarasteen uudesta kirjasta Valokuva – muisto, viesti, taide, joka on tuorennettu versio hänen edellisestä teoksestaan Valokuva tradition ja toden välissä.

Jos olet kiinnostunut vanhojen valokuvien valmistusmenetelmistä, niin Valokuvauksen vuosikirjasta vuodelta 1992 löydät runsaasti tietoa asiasta. Uusinta tutkimusta sisältävä, monipuolinen ja asiantunteva tietokirja aiheesta on viime vuonna englanninkielisenä julkaistu Bertrand Lavédrinen Photographs of the Past, Process and Preservation. Sen julkaisija on Getty Conservation Institute, sama taho, jonka tutkijat esittelivät äskeisessä seminaarissa Niépcen kokeiluja. Pidetyistä esitelmistä saamme toivottavasti lukea tarkempaa tietoa pikapuolin, tekstejä odotellessa voi käydä vilkaisemassa asiasta kertovaa uutista tai museon tietopakettia aiheesta:

Guardianin artikkeliin tästä linkistä.

National Media Museumiin tästä linkistä.

Teksti: Kati Lintonen, tutkija

Museossa käyttäytymisestä ja kontekstin voimasta

2010-10-12T04:00:00.000-07:00

Melkein sattumalta pystytin näyttelyn Suomen valokuvataiteen museoon. Kiinnostavaa kuvamateriaalia kertyi, kun olin kolme kuukautta Kakuman pakolaisleirillä keräämässä dokumenttikirjan aineistoa. Haastattelujen tekemisen ja havainnoinnin ohessa kuvasin taskukameralla muistiinpanoja pitkää kirjoitusprosessia varten. Kuvat dokumentoivat pysyväksi muuttuneen pakolaisleirin asukkaita, miljöötä ja olemisentapaa. Osa niistä alkoi tuntua mielenkiintoisilta myös haastattelu- ja havainnointimateriaalista irrallaan, vaikka kuvien tekninen laatu on sattumanvarainen, enhän ole ammatiltani valokuvaaja vaan kirjoittaja.

Pidin elokuussa 2009 näyttelyn työhuonesaarellani Harakassa, ja syyskuussa 2010 pystytin toisen näyttelyn Suomen valokuvataiteen museon Prosessi-tilaan.

***

Valokuvataiteen museon Pakolaiskaupunki – kertomuksia Kakuman leiriltä –näyttelyn kanssa tuli kiire. Se valmistui viikon kaoottisen työskentelyrupeaman päätteeksi. Vain hetkeä aiemmin olin ojentanut kustantajalle ”Leiri – tarinoita ihmisistä jotka haluavat kotiin” -kirjan käsikirjoituksen.

Vedostutin kymmenkunta kuvaa. Leikkasin valokuvista ja ääninauhoista dvd-projektioita. Yhdistin lyhyitä tekstejä kuviin.

Näyttelyn pressitilaisuudessa olin oudossa seurassa. Vieressäni istui nuori valokuvataiteilija, hänen toisella puolellaan suomalaisen valokuvan grand old man. He avasivat niin ikään näyttelyt museossa. Varmuuden vuoksi korostin, etten ole valokuvaaja ja väitin hieman röyhkeästi, että mitä tahansa voi tehdä, jos vaan haluaa. Jo niin sanoessani mietin tietenkin, saako saati kannattaako mitä hyvänsä tehdä, ainakaan nyt enää, vankassa keski-iässä.

Ehkä olisi viisasta kunnioittaa museon kirjoittamattomia sääntöjä ja säästää laitoksen seinät taide- ja dokumenttivalokuvan ammattilaisten teoksille. Ehkä olisi oman itseni kannalta paras profiloitua joksikin tietyksi sen sijaan että liihun siellä täällä, kun on niin piristävää rikkoa tekemisen kategorioita.

***

Rakensin Pakolaiskaupunki-näyttelyn 1980-luvun videoharrastukseni reippaassa hengessä. Kuvasimme tuolloin kokeellisia videoita ystäväni Marja Niemen kanssa. Meillä oli hauskaa ja toisinaan voitimme palkintoja.

Näyttelyssä suosikkini on Valitut kertojat: noin 12 lähtemistä, saapumista ja jäämistä -niminen teos. Työ koostuu monien dokumentaristien painajaisesta, sattumanvaraisesti rajatuista puolikuvista ihmisistä, ns. puhuvista päistä. Mutta toisin kuin dokumentaristien puhuvat päät ”Valittujen kertojien” päät vaikenevat koko teoksen 15-minuuttisen keston ajan ja vastavaloon kuvaamieni ihmisten päällä juoksevat heidän tekstitetyt repliikkinsä.

Dvd-projektio jatkaa kolmen vuosikymmenen takaista hulvatonta tekemisen tapaa. Se ei kunnioita laadun tai puhuttelevuuden objektiivisia kriteereitä, mutta on kiinnostava.

***

Kuvan kanssa työskenteleminen kiehtoo minua edelleen vastapainona kirjoittamiselle, jonka lineaarisuus, rationaalisuus ja hitaus tuskastuttavat välillä. Pakolaisleiriltä kuvaamani materiaali tuntuu kevyeltä ja kirkkaalta haastattelumateriaalin rinnalla. Monissa kuvissa on jotain kaunista, kun taas pakolaisten puhe kertoo pitkälti erilaisista kärsimyksistä, vääryyksistä, pahuudesta ja sen sellaisesta hankalasti kohdattavasta.

Näyttelyn tekeminen oli kaoottista, mutta virkistävää, kun taas kirjan kirjoittaminen uuvutti miltei tyystin, joskin se nyt jälkikäteen tuntu myös puhdistavalta prosessilta.

En tiedä, onko pelkästään huonoa käytöstä esittää ”Valittuja kertojia” ja taskukameralla kuvattuja pakolaismuotokuvia valokuvalle pyhitetyssä museossa, mutta on ollut riemastuttavaa huomata, kuinka konteksti alkaa viedä tekijää. Jo museonäyttelyn avajaisissa minulta kysyttiin uutta näyttelyä, tällä kertaa etabloituneeseen valokuvagalleriaan. Gallerian kolmeen huoneeseen voisin halutessani pystyttää muutaman uudenkin teoksen, gallerian edustaja huomautti.
Juuri niin aion tehdä.

Teksti: Dokumentaristi Annu Kekäläinen

Annu Kekäläisen näyttely Pakolaiskaupunki - kertomuksia Kakuman leiriltä on avoinna sunnuntaihin 17.10. asti. Annu Kekäläinen on tavattavissa näyttelytilassa sunnuntaina 17.10. klo 14. Lue lisää tästä linkistä.

Naurua ja kyyneliä

2010-09-28T05:49:00.000-07:00

Taidenäyttelyitä ja erityisesti suurten taidemuseoiden tai -gallerioiden näyttelytiloja on joskus verrattu kirkkohuoneisiin. Ihmiset vaeltavat niissä puhumattomina tai jakaen hiljaisella äänelle toverinsa kanssa mielipiteitä. Tutkijat ovat nähneet myös yhdenmukaisuutta taideteoksen äärelle pysähtymisessä ja mietiskelevässä hartaudessa. Katsojien paneutuva ja rauhallinen vaellus teoksen luota toiselle vahvistaa omalla laillaan taidekokemuksen meditatiivisuutta.

Valokuvataiteen museossa äskettäin avattu suurnäyttely, Pentti Sammallahden Retrospektiivi, on tuonut ennennäkemättömän yleisömenestyksen. Yhdentoista päivän aikana suomalaisen valokuvauksen Henri Cartier-Bressoniksi kutsutun taiteilijan kuvat on nähnyt yli 4200 ihmistä. Ensimmäisenä viikonloppunaan näyttely sai vieraakseen yli 1300 kävijää.

Lähes 300 kuvan suurnäyttely levittäytyy koko museon 620 neliömetrin kokonaistilaan, joten siellä kulkevien kommentteja ja reaktioita voi istahtaa kuuntelemaan kesken kierroksen. Kaikesta huomaa, että Sammallahden kuvat koskettavat. Väliseinän takaa kuuluu yhtäkkiä iloista naurua, kun yksinäinen naiskatsoja huvittuu kuvan tarinasta. Toisaalla vanhempi mies pyyhkii silmäkulmaa. Pikku poika on riemuissaan laskenut kaikki valokuvien koirat ja kissat. Minua liikuttaa yhä uudelleen Cathleen Ní Houlihan -portfolion Kadonneen nunnan monitulkintainen hymy. Kukin kohdallamme kohtaamme taiteilijan työt.

Teksti: Kati Lintonen, tutkija

Näyttelyn rakennusta

2010-09-10T06:09:00.000-07:00

Tämä viikko on ollut museolla kiireistä uusien näyttelyiden rakennusaikaa. Tässä kuvassa taiteilija Sami Parkkinen ripustaa Paratiisi-valokuvasarjaansa museon seinälle.

Samin ajatuksia teossarjasta voit lukea tästä.

Kuva: Sami Parkkinen
Teksti: Reetta Haarajoki

Oletko Facebook-addikti vai -downshiftaaja?

2010-09-09T06:52:00.000-07:00

Museomme tiistaisella Purku-klubilla keskusteltiin yksityisen ja julkisen kohtaamisesta sosiaalisessa mediassa Facebookissa noin 20 keskustelijan voimin. Keskustelu oli polveilevaa ja myös henkilökohtaista. Jokaisella oli ainakin jokin mielipide.

Kiteytymänä illasta oli Facebookin positiivinen voima. Esimerkkeinä mainittiin Facebookissa leviävät ja syntyvät erilaiset taideteot ja -teokset, kuinka Facebook on parantanut sosiaalista elämää ja miten Facebookista voi löytyä tärkeä tukiryhmä ja purkautumispaikka esimerkiksi mielenterveysongelmiin.

”Facebook-etiketti” nousi positiiviseksi seikaksi. Yleensä ihmiset esiintyvät palvelussa omilla kuvillaan ja omilla nimillään. Keskustelussa ja kommentoinnissa ei siis piilouduta nimimerkkien taakse. Facebook-ystäviä kohtaan on muodostunut luottamus, ainakin jos jokaisen fb-ystävänsä on itse valinnut. Ongelmat ovat mahdollisia, mutta voiko niistä syyttää välinettä?

Kaikki keskustelutilaisuuteen osallistuneilla ei ollut omaa Facebook-profiilia, mutta olisi ollut mielenkiintoista, mikäli paikalla olisi ollut enemmän ”Facebook-downshiftaajia”. Eli henkilöitä, jotka eivät kuulu mihinkään sosiaaliseen mediaan. Tai kuuluvat vain "yleisestä pakosta”, mutta haluaisivat sieltä pois.

”Viralliset vieraamme” Facebook-addikti, Taidehallin amanuenssi ja Dj Suvi Saloniemi ja taiteilija Sami Lukkarinen kertoivat omista rooleistaan Facebookissa. Suville Facebook on ”elämäntapa”, Samille enemmän tarkkailukanava ja media, josta hän ammentaa taiteeseensa. Samin mukana museotilaan tuli myös yksi taideteos. Läkerol-askiin oli aseteltu miniatyyrikokoinen Facebook-profiilikuvasta jäljennetty maalaus.

Kuten keskustelussa tuli ilmi, ensimmäinen netissä kasvanut sukupolvi on vasta aikuistumassa. Muutaman vuoden päästä he esittävät meille analyysejään verkkoyhteisöistä ja mikroblogeista. Ehkä opimme sosiaalisesta mediasta silloin jotain aivan uutta.

Teksti: Reetta Haarajoki

Live-keskustelua Facebookista

2010-09-07T11:33:00.000-07:00

Valokuvataiteen museon viidennellä Purku-klubilla non-stop-on-line nettiyhteytemme katkesi, mutta livekeskustelu oli sitäkin enemmän voimissaan.

Ja vaikka kuinka yritin maalailla uhkakuvia sosiaalisesta mediasta, niin taidan nyt itsekin kallistua siihen, että esimerkiksi Facebookissa voi kiteyttää ajatuksiaan, toimia luovasti tai synnyttää vaikka taidetta!

Lisää ajatuksia tämäniltaisesta Purku-klubista blogissa huomenna.

Illan "viralliset vieraamme" Facebook-aktiivi, Dj ja Taidehallin amanuenssi Suvi Saloniemi sekä muun muassa Facebookin profiilikuvia maalauksissaan hyödyntänyt taiteilija Sami Lukkarinen.

Sami Lukkarisen sivuille tästä linkistä.

Kuva: Mari Koistinen
Teksti: Reetta Haarajoki

Yö museolla

2010-09-01T01:22:00.000-07:00

Valokuvataiteen museo keräsi Taiteidenyönä kaikenikäisiä vierailijoita. Museolla järjestettiin kuvarupattelu eli kollaasitekniikkapaja taiteilijoiden Antero Karen ja Jan-Olof Mallanderin seurassa. Näyttelytilaan tuotujen pöytien ääreen kerääntyi iloinen joukkio saksimaan vanhoja valokuvia ja katalogeja. Vanhasta materiaalista syntyi uusia kuvia. Lämpimän tunnelman täydensi tilassa kaikuva puheensorina.

Myös Kaapelin sisäpihalla sijaitsevassa Camera Obscurassa kävi kuhina. Lapsista oli hauskaa seurata pimeässä ylösalaisin käveleviä ihmisiä, ja täysinäinen kontti raikui riemuisasta naurusta. Matkalaukku ristittiin vakoilulaitteeksi. Lastenrattaiden verhon alle sukeltaneet ihmiset liikkuivat hullunkurisena pyörivänä möykkynä kontin ympäristössä.

Teksti: Emilia Rüf
Kuvat: Anne Yli-Ikkelä

Pena tulee

2010-08-25T00:46:00.000-07:00

Valokuvataiteen museon väki kävi ”peinttaamassa” Suvilahden lailliseen graffitiseinään omat, syksyn näyttelyitä enteilevät seinämaalauksensa.

Täytyy sanoa, että vielä ollaan graffiti-maalauksen alkeissa, mutta viesti on sitäkin selvempi. Hau! Ota selvää mitä museon syksyssä tapahtuu tästä linkistä.

Teksti: Reetta Haarajoki

Suoraviivaista taidelääkintää

2010-08-16T07:03:00.000-07:00

Pyöräily on. Ja taidekin.

Rakastan pyöräilyä. Tämä toistaiseksi pitkäkestoisin rakkauteni, jo 40 vuotta, on vaikuttanut asuinpaikan ja työpaikan valintaani. Varmasti myös aviopuolisoni valintaan ja jälkikasvukin saanee siitä osansa jollain tavalla. Uskallanpa sanoa, että ihminen ei voi olla paha, jos hän pyöräilee. No niin, tätä lähes fanaattista taustakertomusta vasten on varmasti lukijan nyt helppo ymmärtää, mitä hyvän ihmisen kannattaa tehdä tulevana viikonloppuna. Ja flow on taattu jo toistamisen.

Eli siis, jos fillarointi kiinnostaa ja taidekaan ei ole ihan mahdoton juttu, niin kannattaa käyttää tulevan viikonlopun lauantai tai sunnuntai Pää pyörälle – taidetta fillaroiden -tapahtuman parissa. Tunnelma on kuin leppoisalla maratonilla, sillä museoita ja taiderasteja tapahtumassa riittää seitsemän tunnin ajaksi, mutta eväiden syönnille ja jutustelulle on myös oma tärkeä paikkansa. Hyvä tunnelma on väistämätön, koska osallistujia yhdistää jo valmiiksi, vaikka ei olisi vielä sanaakaan ehditty vaihtaa, kaksi yhteistä intohimoa: Fillarointi ja taide. On muuten ihme, että tapahtuman kolmivuotisen historian aikana ei ole jo syntynyt (tietääkseni) liiemmin parisuhdehässäkkää.... Parikymmenhenkinen pyöräilijäjoukko on hitsautunut mukavasti yhteen jo saavuttaessa ensimmäiseen fillarointikohteeseen Didrichsenin taidemuseoon ja 17 kilometrin lenkin lopussa rento yhteisfiilis EMMAn terassilla on varma. Osa on mukana Taidetta fillaroiden -asenteella ja toiset taas Fillarointia taiteella -meiningillä, mutta homma toimii, kuten sanotaan.

Kiitos siis taiteilija Markus Renvallille, joka on laboratoriossaan kehitellyt tämän nerokkaan suoraviivaisen taidelääkinnän. Kuuri jatkukoon ikuisesti! Tule siis tsekkaamaan onko esim. Valokuvataiteen museossa lääkitys kohdallaan 21.-22.8.

Lue lisää: www.paayoralle.fi

Teksti: Erja Salo, museolehtori

Opintomatkalla Arlesissa

2010-08-05T02:45:00.000-07:00

Yhdistimme museon intendentti Anna-Kaisa Rastenbergerin kanssa nerokkaasti loman ja opinnot, suuntaamalla heinäkuussa vuosittain järjestettäville Les Rencontres D’Arles – valokuvafestivaaleille. Festivaali on yksi vanhimmista valokuvafestivaaleista. Se juhli viime vuonna 40 -vuotisjuhliaan.

Pieni etelä-ranskalainen Arlesin kaupunki oli hukkua valokuviin ja kaulassaan kameraa kantaviin vierailijoihin. Hiki otsalla valuen kiersimme läpi kymmeniä valokuvanäyttelyitä ja katsoimme kaduille pystytettyjä valokuvaprojisointeja. Virallisen festivaaliohjelmiston rinnalle oli järjestetty laaja varjotapahtuma Off 2010. Valokuvaa pursusi niin paikallisen leipomon kuin kukkakaupankin ikkunoissa. Oli mielenkiintoinen kokemus, nähdä tuo valokuvaan kohdistuva valtava kiinnostus ja arvostus.

Taide jäi välillä sivuosaan, kun huomiomme kiinnittyi näyttelytiloihin, niiden seinärakenteisiin, valaistusratkaisuihin, salitekstien esittämistapaan ym. tekniseen toteutukseen. Kuinka kiinnostavaa näyttelyiden teknisen toteutuksen suunnittelu onkaan. Matkaan tarttui paljon ideoita käytettäväksi ja sovellettavaksi tuleviin museon suurhankkeisiin.

Suosittelen!

Festivaalista lisää sivuilla: www.rencontres-arles.com

Ja festivaalia esittelevä video löytyy tästä linkistä.

8.kuvassa Julie Fischerin teos
9. kuvassa Leon Ferrarin teos

Teksti: Tiina Rauhala / näyttelyamanuenssi
Kuvat: Tiina Rauhala ja Sami Parkkinen

YÖ MUSEOSSA…EI KU PÄIVÄ !!!!!!!!!!!!!!!!

2010-06-24T03:14:00.000-07:00

Aamulla tulen äitini kanssa töihin. Laitamme pyörät lukkoon
ja saavumme aulaan josta äitini saa kirjeen.

Nousemme hissiin, ja jäämme viidennessä kerroksessa pois.
Pistämme takit naulakkoon ja kävelemme käytävälle jossa
tervehdimme työntekijöitä. Äitini antaa minulle tehtäväksi kopioida
kirjan ja onneksi se onnistuu hyvin. Ruokailuun lähdemme kello
11.50. Keskustelemme erilaisista juhannustaioista, kuten esimerkiksi:
Kerää seitsemän kukkaa tyynyn alle ja kun käyt nukkumaa niin
niin näet tulevan puolisosi.

Kun olemme syöneet menemme kahville kuistille.
Lokit riehuvat ympärillämme ja nauravat.
Päätämme kulkea ulkoa äitini työkavereiden kanssa koska on niin kaunis sää.
Kuljemme taas aulaan ja menemme hissiin ja taas kerran viidenteen kerrokseen.
Kävelemme taas käytävällä ja kuljemme äidin työhuoneeseen.

Äiti ja äidin työkaverit lähtevät nyt kesälomalle, eivätkä julkaise blogia viiteen viikkoon.

Teksti: Sade, 9v.

Photoshopattu kauneus puhutti

2010-06-15T01:07:00.000-07:00

Valokuvataiteen museon Purku-klubilla keskusteltiin muutama viikko sitten ”photoshopatusta kauneudesta”. Pohdimme muun muassa mikä on photoshopatun muoti- ja mainoskuvan merkitys ja keitä ovat mainos- ja muotikuvien tavikset.

Illan virallisina keskustelijoina oli paikalle kutsuttu tutkija-valokuvataiteilija Hanna Weselius, sekä graafisen suunnittelun opiskelija Taika Mannila sekä kirjallisuuden opiskelija-valokuvaaja Helen Korpak. Keskustelijoiksi oli saapunut myös monta lehtivalokuvauksen ammattilaista.

Vaikka keskustelun lähtökohta oli ”photoshopattu kauneus”, keskustelun myötä tuli selkeästi esille, että parempi sana olisi sittenkin muokattu kauneus. Kansi- ja muotikuvat syntyvät yhtälailla maskeeraamalla ja valoilla, kuin photoshoppausohjelmillakin.

Keskustelua värittivät huomiot siitä, mitä kaikkea lopulta manipuloidaankaan: luontokuvaa, automainoksia.

Yksi illan kysymyksistä onko ihan ”taviksennäköisiä” malleja ihan oikeasti olemassa. Helen Korpak oli saapunut keskustelu tilaisuuteen Demi-lehden kuvauksista. Hänet oli pyydetty mukaan kadulta ”tavallisten ihmisten muotijuttuun.” ”Minua meikattiin kaksi tuntia, ja ihon värini muutettiin täysin, että se siitä ’ihan tavallisen näköisestä., kertoi Helen.

Lehtien kansikuvissa on ollut aina kiiltokuvamaisen kauniita henkilöitä, 50-luvun Hollywood tähdet suorastaan pursusivat glamouria. Nykyajan Hollywood-tähtien täydellistä pintaa photoshop- ja nettikulttuuri, jopa hieman karistaa. Lehdet asettavat esille kulahtaneita julkkiksia yhdessä photoshopatun julkkiskuvan kanssa. ”Micha Bartonilla on selluliittia”, saattavat juorulehdet tylysti kirjoittaa kauniista tv-tähdestä kuin luonnonoikusta.

Monet tietävät, että mainos- ja muotikuvat ovat photoshopattuja. Mikä sitten on ongelma? Photoshoppauksen avulla voidaan luoda täydellinen ihanne, jolta pitäisi näyttää. Omasta mielestäni ulkomaisten naistenlehtien valikoima on muuttunut tylsäksi ja yksipuoliseksi. Illan nuoret keskustelijat kertoivat hyvän esimerkin. Muotilehdessä esiteltiin ”kymmenen erilaista naisvartaloa”. Kaikki ”erilaiset naisvartalot” olivat supermallien hoikkia ja hyvin tietyt standardit täyttäviä kehoja.

Keskusteltaessa photoshopatusta kauneudesta ei voi välttyä pohtimasta minkälaisia kauneusihanteita luodaan ja monistetaan. Supermalli maskissa, valoissa ja muokattuna on tunnistettavaa epärealismia, mutta monelle saavuttamaton ideaali. Ristiriitaista, etenkin kun naiset haluavat ostaa noita kauniita kansikuvia ja unelmia. ”Ketä kiinnostaisi lukea itsestään?” Kyllä ainakin minua. Photoshopattua maailmaa tuskin voi muuttaa. Mutta onneksi nykyään myös persoonallisuus, erilaisuus ja ”sympaattisempi” naistenlehti journalismi on muotia.

Teksti: Reetta Haarajoki

Tango puistonpenkillä

2010-06-07T06:01:00.000-07:00

Seuraavassa pätkässä M.A.Numminen laulaa tangon puistonpenkillä Eduskuntatalon edessä. Tiistaina 8.6. klo 18:00 juhlitaan Suomen valokuvataiteen museon kesänäyttelyiden avajaisia. Ihmisiä suviyössä -näyttelyssä teoksia voi katsella 20-luvulta peräisin olevilta koivunjalkapuistonpenkeiltä.

Kesänäyttelyt avaa M.A.Numminen klo 18:15. Tervetuloa!

Suomen valokuvataiteen museon 9.6. avautuvat näyttelyt Ihmisiä suviyössä - Pieni episodinäyttely ja After Sauna Art - Elonkorjaajat ja valokuva sekä Sari Tervaniemen Rikkoutunut lapsi ovat avoinna 29.8.2010 asti.

Reetta Haarajoki

Episodeja näyttelynteosta

2010-05-31T22:26:00.000-07:00

Museon toimistokäytävälle oli parkkeerattu lastenrattaat. Taidemuseot ovat naisvaltaisia työyhteisöjä, se liekö syynä, että rattaiden ympärille kerääntyi runsaasti väkeä vaihtamaan ajatuksia kumikirahvia pureskelevan puolivuotiaan kanssa. Vauvan äiti, kuvataiteilija Minna L. Henriksson oli museolehtori Erja Salon kanssa viereisessä huoneessa äänittämässä nauhoitetta kesänäyttelyn Kännykkäguidea varten.

Ensi viikolla aukeavaan Ihmisiä suviyössä –Pieneen episodinäyttelyyn esille tuleva Minna L. Henrikssonin teos käsittelee Suomesta Turkkiin 1960- ja 70-luvun vaihteessa muuttaneiden naisten elämäntarinoita ja käsityksiä entisestä ja nykyisestä kotimaastaan. Istanbulissa on tiivis yhteisö suomalaisnaisia, jotka ovat asettuneet kaupunkiin vuosikymmeniä sitten. Teoksessaan Minna on halunnut rikkoa käsitystä hupakosta suomalaisnaisesta, joka lomaromanssin takia hurahtaa turkkilaiseen mieheen ja jolle käy hullusti, kun mies onkin kiinnostunut vain paremmasta elintasosta. Taiteilijan haastattelemien Istanbulissa asuvien suomalaisnaisten tarinat eivät ollenkaan toistaneet edellä mainittua klisettä. Kun naiset vertailivat Suomea ja Turkkia/Istanbulia esille tulivat kyllä tutut asiat Suomen luonnosta, puhtaudesta, yöttömistä öistä jne. Silti naiset eivät ikävöineet Suomea.

Minna teokseen kuuluvat naisten kertomukset voi näyttelytilassa kuunnella myös ääneen luettuina. Äänet naisille luovuttivat museomme työntekijät. Mietimme tovin, pitäisikö teoksen yhteydessä kertoa, että tarinoiden lukijat ovat Valokuvataiteen museon henkilökuntaan kuuluvia naisia. Taideteoksissa piilottelee usein taiteen välittäjäporrasta; teosten nimettömät hahmot ja äänet saattavat olla museoväkeä, tutkijoita, valokuvaajia, tutkimusavustajia, toimistosihteereitä ym. Meidänkin museomme pienehkö henkilökunta on ehtinyt lainata taiteelle kuka ääntään, kuka vatsaa, kuka jalkaa, kuka suonikohjuaan.

--------

Iltapäivällä juttelin puhelimessa erään valokuvataiteilijan kanssa. Hänen teoksiaan on Valokuvataiteen museon kokoelmissa ja yhden niistä olen valinnut esille Ihmisiä suviyössä –näyttelyyn. Kuultuaan esille tulevasta teoksesta hän ihmetteli, miksi se sama teos laitetaan taas esille. Miksei mieluummin jotain toista kokoelmiin kuuluvaa teosta tai vaikka jotain ihan uutta teosta? Taiteilija koki vanhaan teokseen juuttumisen rasitteeksi. Ihan kuin sama levy olisi jäänyt päälle.

Kysymys oli hyvä ja koskee taidenäyttelypolitiikkaa laajemminkin. Miksi niin usein samojen taiteilijoiden samat teokset esitetään lyhyen ajan sisällä eri yhteyksissä? Onko kyse kuraattoreiden ja kokoajien laiskuudesta, ”ajan henkeä” erityisen hyvin ilmentävistä teoksista vai kansanvalistustyöstä?

Koska näyttely tarkoittaa taideteoksen julkista esittämistä, näyttelyn kuraattori tietenkin vaikuttaa siihen, millaisena mediana näyttely toimii ja miten teokset kommunikoivat yleisön kanssa. Näyttelyn tekemisen prosessi sekä taiteilijoiden, teosten ja kuvien rinnastukset vaikuttavat teosten merkityksiin. ”Uusien” taiteilijoiden ja teosten ”löytämisellä” ei tunnu olevan arvoa, jos ne eivät pian muutu ainakin jossain piireissä vakiintuneiksi ja arvostetuiksi taiteilijoiksi. Ja toisaalta ”vanhat ja nähdyt” teokset ovat niitä, joihin uusien teosten merkityksiä verrataan. Tasapainottelu uusien taiteilijoiden ja teosten ja tuttujen ja nähtyjen välillä seuraa tuttua kaavaa: ollakseen uskottava (ainakin museo)näyttelyn täytyy esittää sopivassa suhteessa uusia, mutta ei liian outoja tai friikkejä teoksia ja tekijöitä yhdessä jo vakiintuneiden ja tunnustettujen taiteilijoiden kanssa. Oi, taidemaailmaa! Merkitykset virtaavat, uusi ja vanha kaulailevat, ei ikärasismia.

Oli mukava keskustella asiasta valokuvaajan kanssa ja joutua perustelemaan valintojaan. Mutta totta puhuakseni kaiken asiallisuuteni keskellä ujostelin, enkä kehdannut sanoa suoraan syytä teoksen valintaan: tosi rakkaus kestää. On teoksia, joiden kanssa kemiat pelaavat, tekijää tuntematta, motiiveja miettimättä, taustoja tutkailematta. Ja jopa kaikkien niiden jälkeenkin.

Teksti: Anna-Kaisa Rastenberger, intendentti

Kuinka voin palvella?

2010-05-24T03:31:00.000-07:00

Museon tieto- ja kuvapalvelut vastaavat puheluihin ja sähköposteihin Kaapelitehtaalla, museon viidennessä kerroksessa. Tapaamisajan ennakkoon sopineita otetaan vastaan myös henkilökohtaisesti. Alkuvuodesta järjestimme museolla seurantatutkimuksen kartuttaaksemme tietoa asiakkaistamme ja siitä, kuinka heitä palvellaan.

Kahden kuukauden seurantajaksolla kävi ilmi esimerkiksi seuraavia asioita:
- Neljännes asiakkaista tavattiin henkilökohtaisesti
- Viidennes asiakkaista oli valokuvaajia
- 12 % toimitettiin valokuvia tutkimus- tai julkaisukäyttöön
- Joka kymmenes asiakas edusti jotakin toista museota
- Kaksi opiskelijaa kyseli olisiko museolla tarjota heille tutkimusaineistoa
- Yhden asiakkaan luo tehtiin kotikäynti

Henkilökunta kirjasi yhteensä melkein 200 asiakastapahtumaa ja seurantalomakkeisiin kirjattiin kysymyksiä jos jonkinlaisia:

”Asiakas halusi tietää, mistä voisi saada Contarex Electronicin moottoritakakannen. Annoin sellaisen omistavan tuttavani puhelinnumeron.”
”Asiakas oli kuullut, että museolla on hienoja säilytysrasioita, joissa pikkuesineet ovat ”kuin suklaat suklaarasiassa”. Halusi tulla tutustumaan.”
”Valokuvaaja X kysyi millä alkoholilla kiinnitysteipin kiinnityspinnat putsataan? Vodkallako? Oli menossa Alkoon. Kehotin koettamaan isopropanolia. ”

Yleensä asiakas on oikeassa, mutta ei kuitenkaan aina: ”Asiakkaalta kielletty kiukkuisesti lasinegatiivilevyjen pesu.”

Ainakin isänsä Kodak Brownie 2 laatikkokamerasta tietoja kysellyt asiakas lienee ollut tyytyväinen kamera-asiantuntija Ossi Asikaiselta saamaansa palveluun:
”Tarkistimme ensin kameran tyypin sen sisäosista ja sitten keräilyhinnastosta sen nykyisen arvon. Esittelin vanhoista luetteloista sen ostohinnan indeksikorjattuna, eikä se aikanaankaan ollut kovin arvokas, vaikka asiakas niin oli luullut. Keskustelimme myös hänen isältään jääneistä ferrotyypeistä, jotka olivat hänen sisarellaan tämän kesämökillä. Lupasi ottaa yhteyttä sisareensa ja palata asiaan keväällä, koska tiedossa oli, kuka kuvat oli ottanut, keitä kuvissa on ja koska ne on kuvattu. Asiakas poistui tyytyväisenä ja toimitti seuraavalla viikolla kaksi Fazerin suklaalevyä kiitokseksi.”

Tulevaisuudessa valokuva-asioista voi kysellä entistäkin kätevämmin. Suunnitteilla on nimittäin nettipohjainen kysymys- ja vastauspalvelu. Siitä kuulette lisää ensi vuonna. Odotellessa voitte vaikka soittaa meille. Katsotaan osaammeko auttaa.

Maria Faarinen, amanuenssi

"Photoshopattu kauneus"

2010-05-21T06:32:00.000-07:00

Seuraavalla valokuvataiteen museon Purku-klubilla pureudutaan aiheeseen "Photoshopattu kauneus". Tiistaina 25.5 klo 18-20 pohdimme, mikä on photoshopatun kansikuvan, mainoskuvan ja muotikuvan merkitys.

Seuraava Doven video johdatelkoon aiheeseen. Lisätietoa illasta löydät täältä.

Ja entäpä ne ihan tavalliset "tavikset" rusketusrasvamainoksissa. Ei photoshoppausta?

Reetta Haarajoki

Veden morsian

2010-05-17T00:51:00.000-07:00

Hyvä valokuvanäyttely ei kulu katsomalla. Se on kuin rakas ystävä, uudella tapaamisella tulee yhä lähemmäksi, kuuntelee, vastaa ja tarjoaa uusia, yllättäviä näkökulmia. Sellainen on minulle Susanna Majurin tämänhetkinen näyttely täällä Valokuvataiteen museossa.

Päivittäinen kohtaaminen kuluttaa helposti kuvia, Susannan näyttelyssä käy toisin. Huomaan pysähtyväni hänen vedenvaltaisten teostensa maailmaan uudelleen ja uudelleen. Viimeksi löysin itseni niiden luota viime perjantaina. Ulkona porotti kesän ensimmäinen helleaurinko, ja iltapäivä olisi hyvin voinut jatkua jo muualla kuin työpaikalla. Unohduin Lumiketun, Pelastajan ja Noidan tytär Alisan maagiseen piiriin, ajantajuni katosi ja uppouduin turkoosista mustansinisenä aaltoileviin tarinoihin.

Veden uudistavat, elämää ylläpitävät tai kuolemaan kutsuvat teemat puhuvat Susannan kameran kautta lempeän päättäväisesti. Ihmisenä oleminen on kuvissa läsnä aitona itsenään, yhtä aikaa voimantuntoisena ja haavoittuvana. Ne eivät lupaa liikoja, mutta vihjailevat ja muistuttavat ettei tässä ole kaikki – silmin nähden emme voi yksin suunnistaa. Elämä on ihme, kuiskailevat minulle nämä vedentutkijan tyttären viestit. Minut ne vihkivät joka tapaamisella morsiamekseen. Vielä on hetki aikaa viettää näitä häitä, kuluvan kuun 23. päivään asti!

Teksti: Kati Lintonen, tutkija

Kirjan synty

2010-05-11T00:19:00.000-07:00

Miten jakaa ja jäsentää vanhojen valokuvien kertomaa mahdollisimman monille asiasta kiinnostuneille?

Suomen valokuvataiteen museon kuva-arkistoista tuntuu joskus kuin kuvien tarinat ja tunnelmat alkaisivat omapäisesti etsiä muotoaan. Aluksi immateriaalisena ideana ollut ajatus vahvistuu valokuvien kanssa käydyissä tapaamisissa. Tutkija ehdottaa ja valokuva vastaa tavallaan.

Kahdenkeskisestä kohtaamisesta keskustelu laajenee, mukaan tulevat muut tutkijat, intendentti, museonjohtaja, luetteloija, valokuvaaja, amanuenssi, museolehtori, kirjastonhoitaja tai konservoija – kukin omasta näkökulmastaan. Valokuva itse johdattaa toisen luo. Sen esiin nostamat kysymykset saavat laajemman alustan, jolla syntyy uusia oivalluksia. Ajan myötä näkemykset kypsyvät ja saavat kaikupohjaa jo tehdyistä tutkimuksista ja julkaisuista.

Entäpä jos tuo kaikki työ jätettäisiin silleen: ideoiden, keskustelujen ja väittelyiden annettaisiin haihtua ilmaan?

Teksti: Kati Lintonen, tutkija

Mielikuvat kuviksi

2010-05-04T23:31:00.000-07:00

Lähdimme yhdessä Anne Yli-Ikkelän ja museolehtori Erja Salon kanssa suunnittelemaan Mielikuvia-työpajakokonaisuutta. Itse tein harjoittelua Taideteolliseen korkeakouluun Taidekasvatuksen osastolle ja Anne puolestaan Valokuvaukselle Lahden muotoiluinstituuttiin. Työjakomme oli harjoittelujemme mukainen, minä keskityin pedagogiseen puoleen ja Anne valokuvan ilmaisukselliseen- ja tekniseen puoleen.

Mielikuvia -työpajat suuntasimme ensisijaisesti toisen asteen opiskelijoille ja lukiolaisille. Suurin osa työpajan kävijöistä olikin ammatilliselta puolelta. Minä otin harjoitteluni puitteissa yhden jalkaantumisprojektin Aurinkolahden peruskouluun. Pidin 9. luokan teknologiapainotteiselle ryhmälle valokuvausta Mielikuvia- työpajan rakennetta noudattaen. Ympäristö ja puitteet olivat tietenkin erilaiset, mutta prosessi itsessään noudatti samoja työvaiheita.

Työpajan kesto oli yhteensä neljä tuntia. Pajan aloitimme aina sillä, että istuimme Prosessi-tilaan ja esittäydyimme. Tässä oli minulla ja Annella hyvä hetki kertoa harjoittelujemme erilaisesta luonteesta, työajan kulusta sekä siitä mitä tulemme tekemään ja mitä emme. Jaoimme jokaiselle kaksi eriväristä post-it -lappua. Yhdelle lapulle tuli kirjoittaa jokin adjektiivi ja toiseen jokin verbi. Sanojen tulisi jotenkin kuvailla sitä, mitä kuvassa näkee ja mitä siitä tulee mieleen.

Mielikuvia- työpaja rakennettiin kokonaan Susanna Majurin näyttelyn pohjalle. Näyttelyyn tutustumisen aloitimme sillä, että kävijät itse kiersivät näyttelyn valiten itseään jollain lailla kiinnostavan kuvan. Post-it -lappu tuli kiinnittää tämän itseään puhuttelevan kuvan läheisyyteen.

Post-it -lappuja kiinnitettiin itseä kiinnostavan kuvan läheisyyteen. Yhteen lappuun tuli kirjoittaa jokin adjektiivi, joka kuvaili mitä kuvassa näki tai adjektiivi, joka kuvaili kuvan tunnelmaa. Toiseen lappuun tuli kirjoittaa verbi, jolla kuvasi mitä kuvassa tapahtui.

Valittujen kuvien pohjalta tehtiin yhteinen kierros, jonka aikana käsiteltiin sitä minkälaiset seikat luovat tietynlaista tunnelmaa. Pohdimme millä tavalla kuvaan voidaan rakentaa tunnelmaa muun muassa värien avulla ja ihmisen asennolla.

Ryhmittyminen tapahtui post-it lappujen värien mukaa. Uudella kokoonpanolla mietittiin, minkä tyyppiset tunnelmat post-it -lappujen teksteihin kullakin on välittyi. Yhdessä kehitimme jokaiselle ryhmälle yhteiset uudet adjektiivit ja verbit, jotka yhdistivät koko ryhmän aikaisempia tekstejä.

Uusien sanojen pohjalta kirjoitettiin lause, jossa molemmat sanat esiintyivät. Lisäkimmokkeeksi poimittiin pussista lelu. Se lelu, joka pussista sokkona osui käteen, tuli sisällyttää jollakin tavalla samaan lauseeseen kuin verbi ja adjektiivi. Puhuimme siitä, miten mielikuvat johtavat toisesta seuraavaan, ja näin muodostavat vähitellen idean.

Syntyneen lauseen pohjalta ryhmä otti kuvan. Ryhmä tavallaan siis ”kuvitti” synnyttämänsä lauseen. Kuvauspaikkana toimivat museon aula sekä ulko-oven lähialue.

Valmiit kuvat katsoimme yhdessä videotykiltä, ja keskustelimme heränneistä ajatuksista ja teemoista.

Mielikuvia -työpajassa syntyneitä teoksia sekä lelukokoelma on esillä Suomen valokuvataiteen museon Prosessi-tilassa Kurkistus - lapset valokuvaajina -näyttelyssä 23.5.2010 asti.

Teksti: Elsa Hessle
Kuvat: Anne Yli-Ikkelä

Taiteilija dokumentoi

2010-04-26T01:23:00.000-07:00

Valokuvaaja Antero Takala dokumentoi ahkerasti kevään näyttelyiden rakennusta. Taiteilija ei edes itse ehtinyt kameran eteen!

Kuvissa ripustetaan Antero Takalan ja Susanna Majurin näyttelyitä.

Ripustuksen suunnitteluun ja ripustukseen oli varattu aikaa viikko. Ripustuksen suunnittelun viilaaminen oli hyvin intensiivistä ja kiehtovaa.

Teosten lisäksi rakennuksen aikana kiinnitettiin teoskyltit, salitekstit ja
tehtiin näyttelyvalaistus.

Kiinnostavaa työtä riitti aamusta iltaan.

Kuvat: Antero Takala

Teksti: Tiina Rauhala, amanuenssi

Museon ytimessä

2010-04-19T00:01:00.000-07:00

Suomen valokuvataiteen museon ytimessä kylmää. Tätä ei pidä lukea kuvaannollisena vaan konkreettisena luonnehdintana. Museokokoelmien arvokkain, vanhat valokuvat, sijaitsevat tarkoin säädellyissä lämpö- ja kosteusolosuhteissa, joissa kirjaimellisesti käy viileä ilmanvaihto.

Valokuvat ovat vaikeasti säilyvää, valon ja lämmönarkaa materiaalia, jonka herkkyyden museon konservaattorit tuntevat tarkasti. Kaikkein pyhimpään, tärkeimpiin kuva-arkistoihin, on pääsy vain harvoilla ja valituilla. Mitä vähemmän valokuvaa käsitellään, käännellään tai siirrellään, sitä pitempään se on käytettävissämme.

Samalla kun digikuvat leviävät valtoimenaan, analogiset, vanhaan tapaan vedostetut valokuvat nousevat arvossaan. Tietokoneella tai kännykässä kuvat virtaavat huolettomasti, mutta museon viileässä arkistossa kiire loppuu. Jokainen tarkasteltavaksi valittu valokuva siirretään varoen rullapöydällä oikeaoppiseen säilytyslaatikkoon suljettuna. Päivänvalolta suojatussa katseluhuoneessa tutkija istuu puuvillahanskoin varustautuneena valmiina kohtaamaan odottamansa: valokuvan.

Teksti: Kati Lintonen, tutkija

Paris, Paris!

2010-04-16T03:25:00.000-07:00

Vielä hieman Pariisi -tunnelmointia. Linkki ajankohtaiseen tapahtumaan "Pariisin huhtikuu" löytyy tästä.

Reetta Haarajoki

Paris, Je t'aime..

2010-04-12T00:48:00.000-07:00

Leijaile oikeaan tunnelmaan seuraavien vanhojen mainospätkien avulla.

Museon intendentti, näyttely-amanuenssi ja verkkotiedottaja totesivat, että Pariisi tuli iholle jo kauan ennen ensimmäistä Pariisin matkaa. Eli seuraavassa pätkiä elämää suuremmista tunteista parfyymimainoksissa tutuissa maisemissa.

Lou Lou Cacharel, "Oui, C'est moi". (1988)

Jean Paul Gaultier

Trésor

Chérie, Miss Dior

Chanel, Egoiste, Pour l'homme

Lauantaina 17.4 klo 16-18 keskustelua valokuvasta ja Pariisin ikonisesta maisemasta. Tarkemmat tiedot Pariisin huhtikuu -päivästä löytyvät täältä.

Teksti: Reetta Haarajoki

Teoskylteillä vai ilman?

2010-04-11T23:30:00.000-07:00

Kuulin juuri erään museokävijän todenneen, että teoskylttien lukeminen on raskasta, kun koko ajan pitää kumartua edestakaisin eikä pysty samaan aikaan katsomaan teosta ja lukemaan teostietoja. Kädessä olevaa plärää olisi niin paljon helpompi lukea.

Kerään viikoittain museomme ala-aulaan jätetyn kävijäpalautteen ja on helppo huomata, että yhtenäistä Suurta Yleisöä ei ole. Yksi kävijä voi toivoa taustamusiikkia, toinen arvostaa museon rauhaa. Toiselle ripustus on ollut liian moninainen ja toinen taas toivoisi enemmän katsottavaa. Museot ovat kuitenkin olemassa yleisöä varten ja salitekstit, näyttelytekstit, teoskyltit, laajennetut teoskyltit, johdantotekstit, teematekstit jne. kirjoitetaan luettavaksi. Mutta kenelle kirjoittaa? Jos asettaa kirjoittamisen lähtökohdaksi Kaikki Kävijät ei varmasti lopulta yllätä, huvita, mietitytä, kiinnosta ketään. Hyvä näyttelyteksti onkin haasteellinen juttu, ettei käy niin kuten amerikkalaiset osaavat hyvin sanoa: ”This doesn`t tell anything to me about my life.”

Näyttelyteksteihin perehtyneen ruotsalaisen kirjailijan Margareta Ekarvin mukaan nimetty ekarvilainen salitekstien kirjoittamisen metodi korostaa itse koetun merkityksellisyyttä. Objektiivisen ja neutraalin yleistekstin sijaan kannattaakin kokeilla erilaisia kertomisen tapoja, kysymyksiä, väittämiä ja jopa omia tulkintoja sekä kannustaa museokävijää jopa kyseenalaistamaan koko tekstiä! Susanna Majurin Vedentutkijan tytär -näyttelyyn ideoimme yhdessä taiteilijan kanssa sanaston, joka humoristisen monitulkintaisella tavalla raamittaa kymmenkunta tulokulmaa teosten katsomiseen; ikään kuin olisi olemassa jokin keskeinen sanasto, jonka opittuaan voi ymmärtää oikein. Ensyklopedinen ote lyö kättä taiteen monitulkinnallisuuden kanssa.

Teksti: Erja Salo, museolehtori

P.S. Muistojeni Pariisi / Je me souviens de Paris -näyttelyssä ei ole teoskylttejä ollenkaan. Tervetuloa äänisuihkuttelemaan ja pläräämään Susanna Majurin -sanastosta olisi myös mukava saada palautetta.

Linkki Susanna Majuri -sanastoon

Valokuvien käytön kliimaksit ja antikliimaksit

2010-04-08T03:16:00.001-07:00

Tukholman Moderna Museetissa järjestettiin 27.- 28. maaliskuuta symposium, jonka otsikkona oli Photography Today, Photography Tomorrow (Valokuvaus tänään, valokuvaus huomenna). Symposium päätti suuren ruotsalaisen Plattform Fotografi -hankkeen, jonka kunnianhimoisena tarkoituksena oli kartoittaa mahdollisimman laajasti nykyajan valokuvan käytäntöjä. Valtava haaste.

Symposiumissa taiteilijan, kriitikon ja Tukholman Konstfackin professorin Ronald Jonesin esitys muistutti, miten nykyajan kuvasaitteja ja sosiaalisen median väyliä käytetään sodankäynnin tiedonvälityksessä. Jones mm. näytti lähikuvaa iranilaisesta teini-ikäisestä tytöstä, joka viime kesän mielenosoituksessa oli kuollut poliisin ampumasta luodista. Kuvat ja videot olivat välittömästi levinneet Flickrin ja YouTuben kautta maailmalle Iranin valtion sensuuriyrityksistä huolimatta ja saaneet aikaan laajaa poliittista painostusta.

Luentonsa ajaksi Jones järjesti yleisölle myös havainnollisen esimerkin on-line kuvasaitista, jossa skypen välityksellä ihmiset sattumanvaraisesti saivat omilta koneiltaan kuvayhteyden toisiinsa. Koko Jonesin esityksen ajan tietokoneen kamera kuvasi symposiumin yleisöä. Kuva jaettiin samanaikaisesti saitille, joka heijastettiin auditorion seinään yleisön silmien eteen. Jones varoitti etukäteen, että toisinaan joku saitin kävijä innostuu paljastelemaan huomatessaan saaneensa yhteyden suureen yleisöön. Asia unohtui Jonesin esitystä seuratessa, vaikka ajoittain saitilla vilahteli hämäriä kasvoja, jotka hetken seurasivat luentoa ja katosivat sitten. Mutta niinhän siinä kaikkien riemuksi kävi, että yht’äkkiä koko kuva-alan täytti kookas miehen sukupuolielin, joka sinnitteli pystyssä kunnes joku katkaisi yhteyden.

Jälkeenpäin en muista, näkyivätkö kuva kuolleesta iranilaistytöstä ja elimestä samaan aikaan, tuskin, mutta mielessäni ne yhdistyvät konkretisoimaan jotain siitä absurdiuudesta, minkä kaksipäiväinen symposium mieleeni jätti. Varsinkin kun tiesin Jonesin esitystä seuraavan oman esitykseni käsittelevän lasten superarkista digisnapshotkuvatuotantoa ja kuvien on-linejakamista kavereiden kanssa. Kuin olisi istunut kontekstien, käyttöjen ja käyttötapojen vuoristoradassa, kliimaksien ja antikliimaksien kärryssä.

Valokuvista ei voi enää puhua yksikössä, sen teoreetikot totesivat jo vuosikymmeniä sitten. Mutta nykyään valokuvista on miltei mahdoton puhua ilman käyttäjien omia kokemuksia. Nykyajan teknologisten sovellutusten moninaisuudessa valokuvat muodostuvat, ei käytön, vaan käyttäjien kautta.

Teksti: Anna-Kaisa Rastenberger

Ps. Katsokaapa alla olevasta linkistä, miten innokkaasti internetissä toimiva Second life virtuaaliyhteisön avattaret harrastavat valokuvaamista. Mitä valokuvaaminen virtuaalimaailmassa kertoo valokuvista ja valokuvaamisesta ”todellisuudessa”? Vilkaisepa vaikka täältä.

Lisää tietoa ruotsalaisesta hankkeesta löytyy täältä: http: www.plattformfotografi.se

Ensivisiitti

2010-03-29T01:58:00.000-07:00

Kuva: Virve Laustela

Teosten kirkkaan punaiset ja turkoosit sävyt nousivat pääosaan perjantaisella opastuksella, kun viisi 6-9 kuukautta vanhaa museovierailijaa äiteineen tutustui valokuvataiteen museon näyttelyihin.

Kierroksen aikana museovierailijat ehtivät tutustua myös toisiinsa. Sara Kralia, 9kk (kuvassa oikealla) kiinnosti valokuvataideteosten lisäksi myös Lili Langinauerin (kuvassa vasemmalla), 9kk, tutti.

Sekä Sara että Lili ovat ahkeria taidenäyttelyissäkävijöitä, mutta vierailu Suomen valokuvataiteen museoon oli molemmille ensimmäinen.

Teksti: Reetta Haarajoki

Joutomaiden romantiikkaa

2010-03-22T05:09:00.000-07:00

Meiltä pyydettiin blogiin kuvia. Kiitos kommentista, olen aivan samaa mieltä. Eipä ole visuaalisen kulttuurin laitos eikä mikään, joka ei kuvia käytä.

Mutta sitten tulikin ongelma: miten kuvata taidemuseon arkityötä? Vaikka kuvien kanssa töitä tehdään, työ on kuitenkin usein sidottu sanoihin. Sanoilla luomme yhteyksiä kuvien ja asioiden välille. Ideointi ja kuvien tulkintojen testaaminen on puhetta. Puheella ja tekstillä perustelemme valittuja kuvia ja esittämiämme taiteilijoita.

Huomaan, että olen jämähtänyt syttyvien lamppujen ja ratkaisevien hetkien kuvakäsitykseen. Kliimaksittoman arjen kuvaamista täytyy ilmeisesti edelleen opetella. Työtämme kuvaavia aiheita olisivat esim. sisäänpäin kääntynyt hymy meilin äärellä, ruudun tuijottaminen tai kahvihuoneessa kokoustaminen, erehdyksessä nenään läiskähtäneet poskisuudelmat taiteilijan kanssa, lukeva hahmo. Edellisten toisto erivärisissä vaatteissa. En silti väitä, etteikö toimistohuoneiden kuviin voisi ladata joutomaiden romantiikkaa tai elävältä hautautumisen draamaa. Ja ainahan voi kuvata työpöytien intiimejä kasoja, joiden esittely olisi paljon mielenkiintoisempaa kuin avata kuvattavaksi käsilaukkunsa (tai roskapussinsa) sisältö.

Mutta faktaa: Vaikka museomme kokoelmissa on pitkälti neljättä miljoonaa valokuvaa, työtilojemme seiniä eivät korista museon kokoelmiin kuuluvat valokuvat. Kokoelmat säilytetään teosten säilymisen turvaavissa olosuhteissa, niitä ei roikutella seinillä alttiina valolle tai henkilökunnan hielle ja aivastuksille. Seinät työpöytiemme ympärillä ovat henkilökohtaista visuaalista kulttuuria, josta alla kuvia.

Kuvat 2, 4, 6 osia Hannele Rantalan teoksesta Hylätty, 2009.
Kuvat: Reetta Haarajoki

Teksti: Anna-Kaisa Rastenberger

Eloon herännyt valokuva

2010-03-22T04:57:00.000-07:00

Viime torstai-iltana Atelieri O. Haapala herätti eloon yhden taideteoksensa. Valokuvasta ”Helmut’s Delight” käveli esiin niin kurtisaaneja kuin merimiehiäkin.

Kuva: Atelieri O. Haapala

Suomen valokuvataiteen museolla tapahtuu usein myös ilta-aikaan. Nyt Atelieri O.Haapala toi museon Prosessi-näyttelytilaan Dr.Sketchyn ja kolmenkymmenen hengen innokkaan piirtäjäjoukon. Vierailijat pääsivät nauttimaan niin croquis-piirustuksesta kuin burleski-esityksestäkin.

Dr. Sketchy ei ole mitä tahansa piirtämistä vaan kabareepiirustustapahtuma, jossa mallit eläytyvät roolihahmoihinsa. Samalla viuhuvat piirtäjien tussit ja lyijykynät. Kun usein elävää mallia pääsee piirtämään saleissa, joissa kuuluu vain vaimea lyijykynän hankaus, on Dr.Sketchy aivan jotain muuta.

Olen kaivannut tämänkaltaista piirustuksen iloa aina siitä asti kun vaihto-opiskeluvuoden aikana pääsin piirtämään bordeauxlaisessa ateljeessa. Ahkeran piirtämisen lomassa naposteltiin suolapähkinöitä ja juotiin persikkaviiniä. Välillä avattiin ovea, jotta paksu savuverho hieman ohentuisi pienessä huoneessa. Taustalla soi vanha jazz ja hyvästellessä vanhempien herrasmiespiirtäjien poskisuudelmat osuivat poskelle aina pitkään ja hartaasti.

Vaikka ranskalaisessa piirustusateljeessani osa malleista poseerasi laiskanpuoleisesti, olivat he purkkaakin jauhaessaan aina persoonallisia ilmestyksiä. Myöskään Dr. Sketchyn kabareemalleja ei persoonattomiksi voi moittia. Piirtäjien oli pysyteltävä mallien tahdissa. He määräsit illan kulun.

Pukeutuneita hahmoja oli yllättävän vaikea luonnostella paperille, upeista asuista huolimatta. Onneksi lopuksi päästiin piirtämään myös paljasta pintaa, kun absinttikeiju tyrmäsi itsensä pöydälle vihreällä taikajuomallaan.

Tussein ja lyijykynin oli mahdoton ikuistaa täydellistä kabareelavastusta. Pieni välinekateus iski, kun eturivin vesivärimaalarilta löytyi värinapeistaan niin absintinvihreä, romminruskea kuin samettiverhojenpunainenkin.

Dr. Sketchyn piirustusillasta on syytä jättää osa vain piirtäjien papereille ja mielikuviin. Alla kuitenkin pieni kurkistus samettiverhojen taakse:

Kuvat: Anne Yli-Ikkelä

Teksti: Reetta Haarajoki

Näyttelyprosessit auki - tekijät esille!

2010-03-15T06:49:00.000-07:00

Olin iloisesti yllättynyt, kuinka runsaasti kiinnostusta Suomen Kuraattoriyhdistyksen (SKY) ja Kiasman Museopedagogisen osaston järjestämän seminaarisarjan ”Kone nimeltä kuraattori” ensimmäinen päivä viime perjantaina herätti. Kiasman seminaaritila oli tupaten täynnä. Yhteen ääneen oltiin tyytyväisiä, että kuraattorin roolista keskustellaan avoimesti.

Avoimuutta museoiden ja itsenäisten kuraattoreiden välille kaivattiin. Seminaarin puhujat totesivat, että itsenäisen kuraattorin tulisi tuntea instituutioiden toimintatavat ja näyttelyprosessit. Näyttelyn kuraattori toimii ennen kaikkea suhteessa taiteilijoihin mutta aina myös suhteessa instituutioon, jolle tekee työtään. Toimintatapojen yhteinen ymmärrys onkin onnistuneen näyttely-yhteistyön ydin.

Yhtä tärkeänä koettiin näyttelyn syntyprosessien avaaminen näyttelykävijöille. Näyttelyn teko on tiimityötä parhaimmillaan. Siihen antavat panoksensa lukuisat eri alojen ammattilaiset, joilla kaikilla on oma tulokulmansa yhteiseen asiaan. Näyttelyamanuenssina minulla on kunnia pidellä lankoja käsissäni ja tuntea kaikki nämä elintärkeät ammattilaiset.

Valokuvataiteen museolla olemme esitelleet näyttelyn tekijöitä seinäteksteissä, ja kuraattorikierroksilla kävijöille on kerrottu tekijöiden lähtökohdista. Ehkäpä tulevaisuudessa voimme tarjota konservaattorin kierroksia, valokuvaajan kierroksia tai vaikka näyttelyesittelyä graafikon näkökulmasta. Tekijät esille!

Lupaan omalta osaltani avata Valokuvataiteen museon näyttelyprosesseja tuomalla blogiin terveisiä näyttelytyöryhmän toiminnan eri vaiheista. Kysymykset liittyen museon näyttelytoimintaan ovat myös lämpimästi tervetulleita.

Lisätietoa Kone nimeltä kuraattori –seminaarisarjasta sekä SKY:n
toiminnasta: http://kuraattorit.wordpress.com/ajankohtaista/

Kuva: Kalle Kultala, Virpi Miettinen, 1970-luku. Suomen valokuvataiteen museo / Kalle Kultalan kokoelma

Ja nyt Kalle Kultalan kuvien siivittämänä kohti kesää! Näistä Kultalan 70-luvun kuvista tullaan kuulemaan blogissa lisää vielä kuluvan kevään aikana..

Kuva: Kalle Kultala, 1970-luku. Suomen valokuvataiteen museo / Kalle Kultalan kokoelma

Teksti: Tiina Rauhala, näyttely-amanuenssi

Oppilas ja opettaja

2010-03-11T23:58:00.000-08:00

Taiteilija Susanna Majuri ja lukion kuvaamataidonopettaja Liisa Välilä kohtasivat Majurin näyttelyssä eilen. Välilä tuli katsomaan entisen oppilaansa Majurin näyttelyä mukanaan bussilastillinen nykyisiä oppilaitaan.

Susanna Majuri: Salme

Liisa Välilä: Suski ei tullut monen opettajan kanssa toimeen, vaikka Suski oli niin ihana ja mukava. Jumppamaikka valitti, ja ihmettelin sitä aina. Miksi opettajat eivät ymmärrä ominaislaatua, sitä taiteilijan olemusta. Välillä oli vähän sellaiset ja sellaiset vaatteet. Kyllähän se koetteli opettajien sietokykyä.

Susanna Majuri: Liisa oli kyllä hirveän tärkeä. Sen lähellä oli hyvä olla. Ihailin Liisaa ja sen persoonaa. Kotona olin oppinut, että mies on perheenpää ja naiset vähän arkoja. Liisan kautta oivalsin, että tuollainenkin voi olla.

Liisa: Muistan Susannan ensimmäisen maalauksen. Se oli niin persoonallinen työ, naivistinen, jotenkin kömpelö ja käsittämättömän hieno. Lukion viimeisellä meidän luokka oli mukana diplomikurssi-kokeilussa. Muistan edelleen myös ne Suskin mustavalkoiset valokuvat. Diplomitöitä koskien minun piti raportoida opetushallitukseen kuvataiteen silloiselle ylitarkastajalle, kuinka paljon meiltä oli osallistujia, mitä tehtäviä tehtiin jne. Kirjoitin erikseen vielä Suskista: "Hän on taiteilija, josta vielä kuulemme. Hän on tuleva uusi Rosa Liksom." Liksomhan oli silloin merkittävä uusi taiteilija. Mutta kuten nyt huomaamme Suski ei tarvitse hänen laillaan sanoja. Ne virtaavat hänen töissään.

Susanna Majuri: Mykines

Susanna: Annoit minulle ylioppilaslahjaksi valokuvakirjan.

Liisa: Olisin antanut rajumman, mutta vähän pelkäsin teidän äitiä. Mietin Akateemisessa ja päädyin siihen siistimpään. Vaikka tiesin, että se rajumpi olisi ollut ihan sinua. En päässyt varsinaisiin ylioppilasjuhliin, mutta tulin sitten rääppiäisiin.

Susanna: Se oli outo tilanne, kun Liisa yhtäkkiä istui sohvalla. Äiti kilisteli niitä kuppeja kahden metrin päässä. Aikaisemmin oltiin aina nähty kuvisluokassa.

Liisa: Olen kyllä Susannasta ylpeä. Opettajana on harvinaista, että on saanut monien lahjakkuuksien joukkoon todella huippulahjakkaan, ainutlaatuisen taiteilijapersoonan.

Susanna Majuri: Tulva

Susanna Majurin näyttely Vedentutkijan tytär esillä Suomen valokuvataiteen museossa 23.5. 2010 asti

Teksti: Reetta Haarajoki

Kenttätöissä

2010-03-08T05:36:00.000-08:00

Valokuvakulttuurin tallennustyöt veivät hiljattain museon iskujoukon Hankoon. Meille oli ystävällisesti annettu mahdollisuus edesmenneen valokuvaaja Matti Saanion teosten dokumentoimiseen hänen vanhassa kodissaan niin kauan kuin ne vielä ovat enimmäkseen siinä, mihin ne Saaniolta jäivät.

Tavoitteenamme oli tunnistaa eri näyttelyissä esillä olleet teoskokonaisuudet ja tallentaa ne kuvaamalla ja kirjaamalla muistiin teosten mitat, numeroinnit, teosnimet ja muut mahdolliset merkinnät sekä tiedot kehystyksestä tai pohjustuksesta. Keräämämme tiedot kertovat Matti Saanion keskeisestä työstä valokuvatutkijoille ja muille asiasta kiinnostuneille nyt ja tulevaisuudessa, vaikka alkuperäiset teokset hajaantuisivatkin maailmalle.

Erikoistutkija Jukka Kukkonen matkusti edeltä Hankoon kartoittamaan tilannetta. Minä ja valokuvaaja Anne Yli-Ikkelä seurasimme seuraavana päivänä perässä, ja saimme kahden työntäyteisen päivän aikana dokumentoitua yhteensä yli 350 teosta kuudesta näyttelykokonaisuudesta. Pitkän elämäntyön tehneen valokuvaajan koko tuotannosta se on kuitenkin vain pieni nokare. Kuvia olisi kaikkinensa hengästyttävä määrä näyttelyvedoksista raakavedoksiin ja koepaloihin.

Lohdullista tilanteessa on kuitenkin se, että jo pelkästään ne teokset, jotka ehdimme kuvata muodostavat kiinnostavan kaistaleen suomalaista valokuvahistoriaa. Joukossa on muun muassa alkujaan Tukholman Kulturhusetille koottu laaja Människan vid Ishavets kust näyttelykokonaisuus, joka kiersi Ruotsissa kolme vuotta 80-luvun alussa ja nähtiin sen jälkeen myös Suomessa. Näyttely kertoo ainutlaatuisella tavalla ihmisten elämästä Jäämeren rannoilla yli 30 vuotta sitten.

Valokuvataiteen museo kerää ja tallettaa siis muutakin kuin vain uusia ja vanhoja (alkuperäisiä) valokuvia. Tiedon tallennus on vähintään yhtä tärkeää. Ei museo ole varasto, johon säilötään satunaisia esineitä, vaan tutkimuslaitos, joka pyrkii rajallisten resurssien puitteissa säilyttämään kunkin aikakauden keskeisen valokuvaperinnön myös tuleville sukupolville.

Kenttätyöpäivien välisen yön vietimme valokuvaajan kanssa lumeen hautautuneessa merenrantamotellissa keskellä pimeää metsää. Ohuen unen läpi mieli askaroi edelleen töiden parissa. Jostain alitajunnasta unikuviin ilmestyi Jukka Kukkonen, joka esitteli selkäreppunsa sisältöä: ”Minulla on täällä aina minisukset mukana. Niillä pääsee dokumentoimaan valokuvia myös paikkoihin, joihin ei tietä kulje.”

Väsymätön umpihankihiihto jatkuu. Nyt tätä kirjoittaessani Kukkonen on jälleen Hangossa. Minä ja kuvaaja palaamme sinne ensi viikolla.

Teksti: Maria Faarinen, kokoelma-amanuenssi

Tervetuloa!

2010-03-01T03:22:00.000-08:00

Suomen valokuvataiteen museossa tapahtuu paljon kaikkea, jota olisi mukavaa, tärkeää ja hyödyllistä viestiä entistä paremmin eteenpäin, ja hieman epämuodollisemmin. Tämä mielessä aloitamme tästä päivästä museobloggauksen, jonka kautta haluamme tulla lähemmäksi museon jo tuntevia mutta myös niitä, joille paikka ei ole kovin tuttu. Aivan todella uskomme, että vielä useammalle museo voi olla elävä kumppani, tavalla tai toisella käyttökelpoinen ”oma juttu”. Mielestämme olemme paikka, jolla on paljon annettavaa ja jossa on hyvä meininki.

Monille museokävijöille tuttu näyttelytoiminta on ehdottomasti tunnetuin osa meitä – näyttelyihinhän museoihin pääasiassa tullaan – mutta se ei ole millään muotoa koko totuus. Eikä varsinkaan meidän kaltaisesta paikasta, jossa taidemuseotoiminnan rinnalla työn alla on koko laaja valokuvakulttuuri ja sitä kautta leijonan osa visuaalisesta kulttuurista. Asioiden kirjo on lähes läkähdyttävä.

Valokuvataiteen opaskirja, kuva-arkiston hoidon opaskirja, valokuvaajien portfoliokatselmus, Uuden Suomen hankkeen dokumentointi, valtakunnallisen journalistisen kuva-arkiston perustaminen, Matti Saanion vedoskokoelman dokumentointi, www-sivujen sisällön kehittäminen ja Turun 2011 suurnäyttely Liisa ihmemaassa… Museoblogi tulee avaamaan ovia monenlaiseen Kaapelitehtaan viidennessä kerroksessa tapahtuvaan. Kaikkea ei ehditä raportoida, mutta tulossa on kurkistuksia prosesseihin ja keskusteluihin, huomioita ja vaihtelevia tunnelmia. Museon oman toiminnan ohessa puheenaiheena ovat monenlaiset taiteen ja muun visuaalisen kulttuurin ilmiöt.

Vaikka museoiden perinteinen toimintatapa on nimettömyys, näyttelyt putkahtavat ja kokoelmat karttuvat, kaiken takana on kuitenkin aina ihmisiä ajatuksineen ja toimineen. Tämän näkyväksi tekemisen voi nähdä jopa museoiden velvollisuutena, sillä ovathan ne julkisia yhteiskunnallisia toimijoita. Tästä näkökulmasta niin keveässä kuin vakavammassakin bloggailussa on kyse paitsi kirjoittelun ilosta myös museopoliittisesta tehtävästä.

Suomen valokuvataiteen museon tästä käynnistyvään blogiin tulee uusia juttuja ainakin viikoittain siten että ilmestymispäivä on aina maanantai, ellemme sitten ylly vielä tiheämpitahtiseen kirjoitteluun. Äänessä tulee olemaan museonjohtajan lisäksi myös eriäänisiä kirjoittajia henkilökunnastamme. Tervetuloa kanavalle!

Teksti: Elina Heikka, museonjohtaja